Kolean ilman saattelemana, pilvien riippuessa matalalla raskaina ja harmaina, parkkeerasin vuonohevostammaani Cornflower's Smigrendeä eli Keenaa ja seuraneiti Ruiskukan Gildaa sisällään pitävän trailerin Crimsonin tallipihalle sinne minne kuuluikin. Bongasin jo jonkin verran porukkaa ajokkejaan valjastamasta, joten nappasin innoissaan paikkoja ja toisia hevosia ihastelevan ja ihmettelevän Keenan riimunnarun irti trailerista ja talutin neidin valjastuspaikalle. Siellä tapasin paikan omistajan, jolta sain luvan laittaa Gildan odottelemaan pieneen tarhaan maastoretkemme ajaksi.
Saatuani Keenan, joka yritti kovasti tehdä tuttavuutta muiden hevosten kanssa muttei muuten tuntematonta paikkaa stressaillut, harjattua ja valjastettua, olikin pian jo aika lähteä matkaan. Mukana oli muutamia ajolle opetettuja ratsuja, ravureita ja Keenan lisäksi pari muutakin isoa ponia, joten en huolinut ollenkaan ettäkö jäisin varsinkin maastossa erityisenergisen ajokkini kanssa muista jälkeen - meidät sijoitettiinkin kokeneiden valjakkojen joukkoon jonon perälle, isompien hevosten jälkeen muttei kuitenkaan ihan viimeisiksi, mikä sopi minulle oikein hyvin.
Matka alkoi viileän tuulen kahisutellessa lehmusten oksia ja taivutellessa koivujen hentoja latvoja - toivoin melko lämpimän vaatetukseni riittävän! Alkumatkasta sain tosin pidätellä Keenaa sen verran ohjista etten ainakaan heti ehtinyt kylmettyä, tavalliseen tapaansa Keena nimittäin pursusi energiaa näin maastoon lähdettäessä. Alun asvalttiosuus ja siinä kulkevat autot eivät kummemmin meitä hetkauttaneet, mitä nyt välillä sain (turhaan) pelätä yhdistelmää liukas asvaltti ja kengitetyt kaviot.. Parin sadan metrin päästä käännyimme kuitenkin metsään hiekkatielle, jossa askellajiksi vaihdettiin kevyt hölkkä: täydellinen askellaji Keenan suurimpien energioiden rauhalliseen purkamiseen, minkä ansiosta sainkin jo hellittää ohjaksista jonkin verran!
Pari kilometriä samaa tietä jatkettuamme käännyimme virkistävästi vaihtelun vuoksi pienemmälle polulle, jossa kärryjen kanssa kyllä pystyi kulkemaan: paikoitellen tosin piti olla tarkkana ettei törmännyt isohkoon kivenlohkareeseen tai polulle tunkeutuneeseen koivuun, minkä vuoksi välillä edettiin käynnissä. Polkua pitkin jatkoimme hyvän matkaa, ja Keena alkoi osoittaa pieniä hitaasta vauhdista johtuvia turhautumisen merkkejä.
Vaan sittenpä pääsimmekin irrottelemaan Keenaa enemmän miellyttävässä askellajissa suuren pellon reunaan! Jouduimme vähän odottamaan vuoroamme jottei vaaratilanteita varmasti syntyisi suuren hevosmäärän rynnätessä vauhtiin yhtä aikaa, mutta sitten meno olikin meidän kohdalla sitä vauhdikkaampaa - kovasta ilmavirtauksesta huolimatta niin mukavaa! Käsissä Keena toki pysyi, hidasti pellon päädyssä heti kun pyysin ja ravasi intoa puhkuen mutta hyvin käyttäytyen takaisin lähemmäs odottelijoita, jossa kävelytin sitä kärryistä käsin hetken aikaa ennen kuin kaikki olivat saaneet irrotella ja oli aika laittaa hevoset kiinni ja vettä juomaan ihmisten istahtaessa vielä näin alkuun pikkuisen nuotion ääreen evästauolle.
Jokaisen saatua mahansa täyteen ja joidenkin käytyä vähentämässä seisoskeluun kyllästyneiden hevostensa energioita pellolla, oli pienen lepäilyn jälkeen aika valjastaa loputkin hevoset ja jatkaa matkaa. Keena oli alkuun paikallaan seisoskellessaan tehnyt tuttavuutta toisten hevosten kanssa ja hetken seuraillut ihmisten puuhia, mutta alkanut sitten nuokkua rauhaisasti ja nyt se taas jaksoi steppailla innoissaan häntä korkealla! Jonkin aikaa kestäneen metsässä samoilun jälkeen saavuimme varsin tutulle järvelle, jossa useinkin kuumina kesäpäivinä käymme Keenankin kanssa polskimassa - mutta vaikka Keena meinasikin innoissaan järveen kurvata, oli tänään kuitenkin liian kylmä päivä moiseen ja tyydyimme jatkamaan matkaa järven ohi ja hyväpohjaiselle hiekkatielle, jossa joukkoa johtava Oresama kehotti kaikkia siirtymään raviin - tällä kertaa reippaampaan sellaiseen kuin alkumatkasta.
Keena ravata kopisutteli reippaasti isompien hevosten perässä ja sain tuon tuostakin tehdä puolipidätteitä jottemme aivan edellä menevän ponivaljakon niskassa olisi puuskuttaneet! Useamman kilometrin matka kuitenkin väsytti Keenaa sen verran että ravipätkän loppupuolella saatoin jo istua rennommin kärryillä ja antaa tyytyväisenä ravaavan tamman painella aika lailla omaa tahtiaan, jolloin se pysyi ihan hyvin jonossa. Itse keskityin ihastuttavien metsämaisemien ihailuun: mäntyjä ja ojanpientareella rehottavaa heinää, vadelmapusikoita ja ihania keltaisia kukkia joiden nimeä en ikinä muista! Välillä ohi vilahti tasaista peltoa, silloin tällöin järvi kurkisti puiden välistä.
Ravipätkän loppuun käveltiin parikymmentä minuuttia, mikä sopi kevyesti hionneelle tammalleni ilmeisen hyvin: pystyin jo nyt kuvittelemaan kuinka kovakouraisesti se tulisi syliini hionnutta päätänsä hankaamaan kun päästäisiin takaisin tallille.. Vaan vieläpä ei ollut edes loppukäyntien aika, vaan vielä tuli mahdollisuus ravata mielensä mukaan hiljaisella hiekkatiellä. En viitsinyt enää rasittaa Keenaa hirveästi, joten jättäydyin hitaammin ravailevaan porukkaan - vaikka Keena reippaammin taivaltavien hevosten perään olisi kovasti alkuun tahtonutkin! Loppujen lopuksi se vaikutti kuitenkin ihan tyytyväiseltä rauhallisempaan tahtiin, jolla saavuimme tallille jossa lyhyen kävelyttelyn jälkeen riisuin Keenan varusteista ja päästin sen popsimaan tuoretta ruohoa ilmeisen hyvin viihtyneen Gildan kaveriksi.
Itse suunnistin muiden retkeilijöiden tapaan tupaan kahville, tai siis omalta osaltani vihreälle teelle, missä rupattelimme joutavia kaikesta maan ja taivaan väliltä, pääasiassa toki hevosista, pitkälle iltaan asti ennen kuin totesimme että lieneisi aika vieraiden lähteä kotia kohti. Kävin pyydystämässä edelleen ruohoa rouskuttavat, ötököitä hännillään huiskivat tammani traileriin ja istahdettuani väsyneenä mutta päivään erityisen tyytyväisenä kuskin penkille kaarroin autoni nokan kohti kotia ja huiskutin vielä hyvästiksi tallin ystävälliselle väelle, joka oli järjestänyt mielettömän mukavan maastoretken!
(kutsu)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti