KERJ Cup -kisapäivä Heijastuksessa

Luihin ja ytimiin pureutuva tuuli heitteli haravanvetäisyiltä välttyneitä, kuolleita ja kastuneita lehtiä pitkin pihamaata, jossa kuraiset hevoskuljetusautot ja trailerit töröttivät tiukassa rivissä ja ihmiset hyppivät ruskeanharmaiden vesilätäkköjen ympärillä - toiset varjellen tarkoin kiiltäviä nahkasaappaitaan ja valkoisia housujaan, toiset vähemmän tarkasti keltaisissa ja vihreissä Nokioissaan papereita ja hevosenhoitokamppeita kanniskellen.

Ilmassa olisi kuulunut väreillä suuren urheilujuhlan tuntua, mutta itse en ainakaan sitä kyennyt vaistoamaan seistessäni maneesissa koulukentän reunalle raahatun tuomarinpöydän vierellä odottamassa ensimmäisen luokan alkua. Katsomossa värjötteli jo muutama katsoja höyryävät mehumukit lapasten verhoamissa käsissään, lisää porukkaa saapui tallin toimiston suunnalta lämpimien nakkisämpylöiden kera. Ilmassa kaikui vasta vähän hevosten hirnahduksia ja hörähdyksiä, kuului kavioiden kopinaa kun ratsuja purettiin autoista lastaussiltaa pitkin ja parin kentän päädyssä verryttelevän ratsun kaviot lätisivät jatkuvasti lätäköissä. Kohta kirjurinani toimiva tallityttömme Ulrika kirmasi tallilta päin toppatakkiin kietoutuneena ja saatoimme aloittaa, käynnistää marraskuun KERJ Cupin meillä Heijastuksessa yhden aiemman cupin kokemuksella.

Ensimmäisenä radalle Helppo C-tasoista kouluohjelmaa suorittamaan ravasi islanninhevonen, joka oli jo kasvattanut itselleen kunnioitusta herättävän talvikarvakerroksen. Tervehdyksen jälkeen vihelsin pilliini luvan aloittaa ja muutaman seuraavan minuutin ajan tuijotin edessäni pyörivää ratsukkoa silmä kovana, raportoiden kynä sauhuten kirjoittavalle Ulrikalle ratsukon jokaisesta virheestä. Esitys loppui lopputervehdykseen, kiitin ratsukkoa ja totesin luokan alkaneen ihan hyvin. Ensimmäisen luokan aikana katselin enemmän tai vähemmän tyytyväisenä useita suomenhevosia ja lisääkin islanninhevosia, kuitenkin myös joitain muitakin poneja. Erityisesti eräs suomenhevonen (oliko?! tarkista!), joka sitten sijoittuikin luokan viimeiseksi kouluosuudella, herätti minussa kuitenkin kauhun ja säälin sekaisia tunteita - se tunki ratsastajan pohjetta vasten aina kun vain ehti, kavahti aina maneesin seinään kiinnitettyjen peilien läheltä kulkiessaan ja laukannostoissa tyytyi vain tikittämään kiitoravia joka sai ratsastajan pomppaamaan jokaisella askeleella puoli metriä ilmaan. Toivoin sisimmässäni että vinoon ja kaikin puolin epätasaiseen lopputervehdykseen lopettanut ratsukko oli treenannut maasto- ja rataesteosuutta varten vähän paremmin..

Ensimmäisen luokan aikana pihaan oli ilmestynyt jo jonkin verran lisää autoja, hoitajien ja ratsastajien sananvaihtoa kuului suunnalta jos toiseltakin ja pihalla tallusteli verryttelyvuoroaan odottavia ratsuja koulusatuloissa hoitajiensa taluttamina sekä ravata sipsutteli maastokamppeisiin sonnustautuneita ensimmäisen luokan ratsukoita kohti maasto-osuuden starttipaikkaa tallin kulmalla. Tämän lyhyen teenhörppäystauon aikana panin myös ilahtuneena merkille että maneesin katsomo alkoi olla jo lähes täynnä rupattelevaa yleisömassaa, mutta toisaalta totesin ettei nyt jo nousuaan aloitteleva aurinko päässyt paistamaan raskaan pilvikerroksen takaa kisapaikalle.

Pian oli kuitenkin jo aika aloittaa taas työt ja kutsua sisään toisen luokan ensimmäinen osallistuja. Sisään ravasi komea puoliverinen (??????? Blue Autum VH-68791) selässään ratsastaja jonka suorituksia olin edellisenkin luokan aikana jo neljään otteeseen katsellut. Tämän ratsun kanssa rata ei tytöltä onnistunut yhtä hyvin kuin joidenkin kanssa edellisessä luokassa, mutta sain nähdä häneltä tässäkin luokassa myös niitä hyviä suorituksia - yllättäen luokan parhaaseen suoritukseen hän ylsi (värisellä?? Alma frá Fögur VH-69348) islanninhevosella, mikä ei lainkaan vähentänyt viimeaikoina herännyttä innostustani islanninhevosiin.. Luokassa, jonka ratsukot myöskin esittivät Helppo C -tasoisen ohjelman, ei tämän Akvarelliksi kutsutun tytön lisäksi kilpaillutkaan muita kuin ronya, jonka suoritus ?????-rotuisen (Winterbell VH-68994) ratsunsa kanssa ei, krhm, mennyt aivan nappiin väärin muistettuine ratoineen ja melko suuripiirteisesti esitettyine liikkeineen.. Heillekin toivoin parempaa onnea seuraavalle osuudelle!

Mutta nyt en luokkien välisellä tauolla kouluradan tasoituksen aikana voinutkaan tarttua lämpöiseen teemukiin, vaan minun oli kiidettävä vetämään itselleni kisakamppeet niskaani - olisi minun vuoroni esiintyä kahden kenttäratsuni kanssa Ulrikan hoidellessa tuomarointitehtävät toisen tallityttö Elinan avustuksella! Perhosten vähän pompahdellessa vatsanpohjallani kirmasin siis päärakennukselle vetämään jalkaani valkoiset, edellisenä iltana silitetyt ratsastushousut ja kiiltävät saappaat, jotka tosin kurastuivat täysin jo matkalla tallille. Ilahduin nähdessäni kärsimättömän oloisen raudikkoratsuni Karos Polkan odottelemassa jo koulukamppeissaan hoitajansa Wonderin pitelemänä tallin ulko-ovien luona. Tuttuun tapaan Karos vain hörisi ja pörisi ja pörräsi ympyrää Wonderin ympärillä tämän auttaessa minut trakehnerorini satulaan, jonka mahavyön kiristämisessä ahkera hoitaja vielä auttoi ennen kuin tepsuttelimme kuraiselle kentälle verryttelemään.

Alkuun Karos ei olisi millään malttanut kuunnella mitä minulla oli sanottavana, vaan hirnui vain toisille hevosille ja leikillisesti tepsutellen, loikkien ja häntäänsä huiskien väisteli lätäköitä ja aiheutti minulle tukalia tilanteita kiilaillessamme holtittomasti muiden ratsukoiden eteen. Onneksi meno ei kuitenkaan muidenkaan osalta ollut kuin GP-tason koulukisojen verryttelykentältä, ja kohta uskalsin jo rentoutuakin ravaillessamme letkeään tahtiin muutamien suomenhevosten, ponien ja puoliveristen seassa. Säännöllisin väliajoin kaikui Elinan ääni kaiuttimista maneesilta tallipihalle asti ja hetkeä aiemmin maneesin suunnalle kadonneet ratsukot palasivat takaisin toiset tyytyväisesti hymyillen, toiset pettyneiden oloisesti kasvojaan mutristellen.

Tuntui kuin meidän vuoromme olisi tullut aivan liian pian, mutta ainakin Karos oli jo saanut purkaa suurimmat energiansa märällä kentällä liukastellen ennen kuin ravasimme maneesiin, läpi koulukentän portista ja pituushalkaisijaa pitkin kohti minun äskeistä tuomarinpaikkaani pysähtyen keskellä kenttää tervehdykseen. Karosille kotitallin maneesi oli toki tuttu, mutta vähän piti alkutervehdyksen aikana tuijottaa harvinaisen suurta yleisömäärää katsomossa. Kaikkiaan olin kuitenkin todella tyytyväinen niin Karosin kuin itsenikin suoritukseen, joka loppujen lopuksi riitti kouluradan osalta jopa kolmanteen sijaan! Pahempaakin olisi voinut intoilijaratsultani odottaa.. Pitkään en ehtinyt kuitenkaan iloita mukavasti sujuneesta suorituksestamme, sillä oli vuoroni ratsastaa toisella ratsullani, edellisellä viikolla Saksasta lentäneellä Anelie GER:llä jonka verryttelyn Wonder oli ystävällisesti hoitanut. Anelie on luonteeltaan Karosia rauhallisempi ja tasaisempi ja kouluradoilla kokeneempi, mutta ilmeisesti edelleen vähän vieras paikka ja edellisviikon lentomatka vaikuttivat suoritukseen sen verran että se sujui hiukan kankeammin kuin Karosin kanssa, minkä vuoksi sijoituimme neljänsiksi kouluosuudella.

Kiireeni ei suinkaan loppunut tähän: aikaa oman maasto-osuuteni alkamiseen oli parisenkymmentä minuuttia, minkä aikana vaihdoin siistit, joskin nyt jo jonkin verran kuraistuneet kouluratsastusvaatteet vähemmän virallisiin vaatteisiin maasto-osuutta varten ja istahdin taas tuomarinpöydän taakse sanelemaan nelosluokan ratsukoiden virheistä Ulrikalle hoitajien huolehtiessa molempien ratsujeni asianmukaisesta varustamisesta. Vaikka muuten harmittikin kisojen yllättävän vähäinen osallistujamäärä, olin iloinen että pystyin tuomaroimaan kokonaan neljännenkin luokan: siinä oli vain kaksi osallistujaa.

Toisaalta kahden upean puoliverisen (??? 4-luokan osallistujat) tanssahdeltua kentällä läpi Helppo A -tasoiset ohjelmansa olin vaikeamman päätöksen edessä kuin kertaakaan vielä samaisena päivänä: kumman kuuluisi voittaa kouluosuus? Päädyin lopulta valitsemaan voittajaksi upeita temponvaihteluita esitelleen Valéria NON:in, vaikka Chance Lane:n taipuvaisuus ja ryhdikkyyskin tekivät kyllä syvän vaikutuksen.

Liikaa aikaa syvälliseen pohdintaan minulla ei kuitenkaan ollut, sillä äskettäin alkaneessa tihkusateessa nyt happamalta näyttävä Karos odotteli minua jo Wonderin kanssa verryttelykentällä. Loikkasin satulaan ja olin saman tien luiskahtaa alas Karosin oikealle puolelle odotettuani ilmeisesti alitajuisesti syvää, pitkäjalustimista koulusatulaa ja kohdattuanikin lyhyillä jalustimilla varustetun, kiikkerän tuntuisen estesatulan jonka pinta oli vieläpä sateesta liukas. Ilmeisesti hölmistyneestä ilmeestäni nauruun pyrskähtänyt Wonder päästi irti Karosin ohjaksista ja lähtiessämme reipasta ravia kohti maasto-osuuden starttia kuulin vielä perässäni hyväntahtoisen onnentoivotuksen.

Kuten yleensäkään kisatilanteessa, ei nytkään päähäni jäänyt kovin hääppöistä kuvaa maastoratamme etenemisestä. Muistan kuinka sain ennen lähtölupamme kajahtamista pidätellä Karosia kaikin voimin ettemme ylittäisi lähtölinjaa omine lupinemme, ja tuskaisen pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen sain vihdoin höllätä ohjista ja puristaa pohkeeni Karosin märkiin kylkiin: kenties hiukan turha toimenpide, sillä hitaammallakin alkuvauhdilla olisimme kyllä tulleet toimeen.. Ensin oli maastoradan esteosuus: kirjava röykkiö erilaisia luonnonesteitä ja jokaisen kohdalla joku vapaaehtoiseksi värväytynyt kyläläinen tai muu henkilö radiopuhelimen kanssa raportoimassa hyvin tai huonosti sujuneesta esteen ylityksestä. Karos ylitti esteen toisensa jälkeen sujuvasti, kunnes saavuimme niityn poikki kulkevan ojan päälle tuetulle tukkiesteelle, jonka molemmin puolin maa oli liukkaaksi tallottua kuravelliä. Siinä Karosin toinen etujalka lähti ikävästi liukuun ennen ponnistusta, minkä vuoksi ori vetäisi takapään yhtäkkiä lukkoon ja liukui kohti estettä minun räpiköidessäni vähemmän arvokkaan näköisesti ratsuni kaulalla. Tömähdimme pehmeästi esteen etureunaan, mutta ratsuni siirryttyä sujuvasti pois esteen edestä totesin ettei se ollut saanut kuin korkeintaan henkisiä vammoja ja kannustin sen uudestaan kohti estettä, joka nyt ylittyi turhankin pitkällä loikalla joka johti horjahtavaan alastuloon - mutta olimme kuitenkin yli hyväksytysti! Hihkaisin vielä estevahdille että pyytäisi jotakuta toimittamaan paikalle hiekkaa ennen kuin kiisimme taas vauhdilla kohti kuusimetsikön reunasta pilkottavaa polkua ja tulevia esteitä.

Esteosuuksien välillä oli kestävyyspätkä, jonka aikana ravasimme rivakkaa tahtia ylös mäen harjulle ja varovaisesti sieltä alas, edelleen jatkaen kulkua sekametsikön keskellä kuolleen harmaassa maisemassa veden litistessä Karosin kavioissa niin teillä kuin poluillakin. Tuon pätkän aikana ehdin vilkaista rannekelloani, joka kertoi meidän olevan hiukan myöhässä suunnitellusta aikataulustamme maastoradalla - en kuitenkaan uskaltanut vaatia Karosilta enää kovempaa vauhtia radan pohjan ollessa melko heikossa kunnossa.. Loppupätkänkin esteet ylittyivät mukavasti muutamia jo uuvahtaneen Karosin tekemiä esteiden kopautuksia lukuun ottamatta ja saavuimme maaliin taputusten saattelemina, kuraisina mutta tyytyväisinä.

Jälleen en kuitenkaan ehtinyt pitkään suorituksestamme iloita, vaan hyppäsin lähes vauhdissa Wonderin taaskin verryttelemän Anelien satulaan - ja kohta kirmasimme vauhdilla samaa reittiä kuin olin laukannut hetki sitten Karosin kanssa. Aneliella ei kuitenkaan ollut samanlainen kiire kuin innokkaammalla Karosilla, ja kaikki esteet ylittyivät tasaisen huolellisesti. Maaliin saapuessamme Aneliella tuntui olevan vielä energiaa jäljellä, mutta siitäkin huolimatta olimme pysyneet hyvin toivomani ajan sisällä - kaiken lisäksi malttimme ja tasaisuutemme toi meille ensimmäisen sijan maasto-osuudelta!

Koska maasto-osuuksilla oli vierähtänyt aikaa, toinenkin kahden poniratsukon luokka oli ehtinyt esittää kouluratsastustaitonsa siinä vaiheessa kun saavuin maneesille, jossa totesin Ulrikan arvostelevan luokkaan kuusi osallistunutta puoliveriratsukkoa hyvin kriittisin ilmein ja Elinan kirjatessa hänen sanomisensa ylös hyvin tarkasti. Päätinkin siis antaa Ulrikan tuomaroida tämänkin luokan kokonaan itse, kun menin kuoriutumaan sateessa ja lentäneestä kurasta kastuneista ratsastusvaatteistani ja vaihtamaan ylleni taas siistimmät kisavaatteet joiden päälle vetäisin toisen vaatekerroksen suojaksi. Tallilta löysin molemmat kisaratsuni loimitettuina rouskuttamasta heinää ja toimistosta hyvin iloisen oloisen hoitajatyttö Clisan myymästä mehua ja irtokarkkeja pikkutyttölaumalta, jonka väistyttyä tiskiltä tilasin lounaakseni rapean sämpylän ja jättimukillisen teetä. Toimistossa ehdin hetken jutustella tallilaisten ja vierailijoidenkin kanssa syöntini lomassa ja sain kuulla että kioski oli myynyt hyvin, muutama ratsastaja oli kironnut samaista maastoradan estettä jolla minulla oli ollut ongelmia Karosin kanssa ja moni mummo oli kuulemma mukavasti päässyt verestämään muistojaan maneesimme katsomoon lapsenlapsensa kanssa. Kävijät olivat siis ilmeisesti olleet tyytyväisiä, mistä ilahtuneena saapastelin maneesille katsomaan loppuun luokan kuusi ja odottamaan taas omaa tuomarointivuoroani.

Kutosluokassa olikin taas paljon enemmän osallistujia kuin kahdessa edellisessä luokassa ja ehdin nähdä kuinka yksi puoliverinen tepasteli radalla pää korkealla ja selkä notkolla ratsastajan nykiviä ohjasapuja pakoon yrittäen erään suomenhevosen taas kulkiessa liikkeestä toiseen ryhdikkäänä ja tasaisesti. Odotusteni mukaisesti kyseinen puoliverinen joutui luokan häntäpäähän koulutuloslistalla, kun taas suomenhevonen paistatteli mukavasti puolenvälin paremmalla puolella - uskoin että Ulrika oli muutenkin osannut tuomaroida luokat reilusti.

Sitten olikin taas minun vuoroni istahtaa tuomarin paikalle, mutta suureksi harmikseni ei luokan numero seitsemän vaan peräti kymmenen kohdalla! Kokonaista kolme luokkaa jouduttiin siis perumaan koska niihin ei ollut ilmoittautunut lainkaan osallistujia, mikä kyllä joudutti päivän kulkua mutta oli muuten ikävää, sillä kuuluihan tämän cupin olla kuukauden suurin kenttäratsastustapahtuma, joka nyt kertoi karua kieltään tämän lajin suosiosta nykypäivänä..

Jatkoin kuitenkin tuomarointia parhaani mukaan iloiten siitä että saatoin jälleen istua kuivassa, melkeinpä jopa lämpimässä maneesissa samalla kun tuuli humisi sen nurkissa, sadepisarat kimpoilivat katosta tasaiseen tahtiin ja sisään eteeni alkutervehdykseen ratsasti toinen toistaan märempiä ratsukoita. Tai ainakin toinen toistaan märempiä hevosia: ratsastajia luokassa oli nimittäin vain kaksi kappaletta, jotka siis vuorotellen ratsastivat Vaativa B -tasoisen kouluohjelman. Toisen ratsastajan, Gemsin, kaksi suoritusta onnistui erinomaisesti niin että hän otti luokasta tuplavoiton, kun taas hänen kolmas ratsunsa, Erwin Ju87, ei ollut kovin innostunut sulavien kouluratsastusliikkeiden esittelystä varsinkaan tuulesta suhisevien, hämärien nurkkien kohdalla. Toinen ratsastaja, Cordelia, taas oli hyvin tasainen neljän ratsunsa kanssa, eikä luokan viimeiseksi jättämäni Yettakaan monta pistettä hävinnyt edelleen pääseelle Gemsin Erwinille. Kaiken kaikkiaan luokka oli jopa tympäisevän tasainen ja yllätyksetön tuomaroitava, yksikään hevonen ei esitellyt rodeoloikkia tai kieltäytynyt astumasta rämiseväkattoiseen maneesiin..

Seuraavaksi oli vuorossa kisapäivän osallistujamäärältään toiseksi suurin luokka, kokonaista kolmetoista osallistujaa kun mukaan olisi mahtunut sata.. Tähän oli kuitenkin tyytyminen, ja Helppo C -tasoisia esityksiä innolla odottaen istahdin paikalleni nautittuani jälleen teekupillisen maneesin nurkalta tallipihalle kuikuillen ja todeten että autojen paikoitustilat huomioon ottaen pieni osallistujamäärä olikin tällä säällä ihan hyväksi: en olisi ollut kovin innostunut auttamaan yleensä lisäparkkipaikkana toimivalle märälle laitumelle jumahtaneiden trailerien työntämisessä vesisateessa joka maalasi maiseman hämyisen harmaaksi, maneesin vierellä kasvavat männyt tummanpunaisiksi.

Sisään kouluaitojen sisäpuolelle asteli ensimmäinen ratsukko, ratsastaja tervehti hymyillen ja aloitti ohjelmansa reippaalla harjoitusravilla. Pidin tämän hassulla nimellä siunatun ponin/hevosen (????? Master of Puppets VH-68492) menosta ja ratsastajan ilmeestä joka poikkesi kovasti seuraavan ratsastajan kuolemankankeasta tuijotuksesta ratsunsa säpsähdellessä tämän tästä ja kipittäessä raviosuuksilla kengät toisiinsa kilkkaillen. Näkyi radalla pari hienoakin ratsukkoa, joissa ratsastajat istuivat hyvin erityylisten ratsujensa selissä arvokkaasti mutta rennosti suorassa ratsujen totellessa pieniäkin pohkeiden hipaisuja. Näiden ilahduttavien, mallikelpoisten ratsukoiden vastapainoksi jouduin toisaalta katsomaan ja surkeilla pisteillä rankaisemaan niitä ratsukoita joiden ratsastajat kiskoivat ohjista hädissään ja huojuivat satuloissa epävakaasti kuin perunasäkit ratsujen yrittäessä esittää ties mitä krumeluureja yrittäessään arvailla mitä ratsastajat niiltä tahtoivat. Olisin niin mieluusti välillä vajonnut häpeästä vähintäänkin pöydän alle, mutta pakottauduin kuitenkin hymyilemään jokaiselle lopputervehdystä suorittavalle edes teennäisen myötätuntoisesti jos en todella onnistunut pusertamaan kasvoilleni aitoa hymyä.

Päivän viimeinen koululuokka oli Helppo A -tasoinen, eikä minulla muuten mitään sitä vastaan ollut mutta saman ratsastajan samoista virheistä huomauttaminen viiteen kertaan tuntui hiukan typerältä.. Luokassa ei tosiaan kilpaillut kuin aavistus., jonka omat suoritukset olivat tasaista tasoa mutta ratsujen suoritukset vaihtelivat iästä ja temperamentista riippuen kauniista liitelystä tökkiviin laukannostoihin ja pään heittelyihin.

Kun aavistus. oli sitten viimeisenkin kerran poistunut radalta hevosen häntä rennosti puolelta toiselle heilahdellen, oli aika raivata kouluaidat maneesin katsomon alle ja ottaa sieltä samalla estetarpeet ensimmäistä, korkeudeltaan kuusikymmensenttistä luokkaa varten. Koska sain avukseni kourallisen tallilaisia, sujui esteiden pystyttely ja oikeille paikoille järjestely yllättävänkin nopeasti. Maneesin katsomo oli tämän pidemmän katkon ajaksi tyhjentynyt neuroottisimpien hevosihmisten ja kannustajien siirryttyä maastoradan lähtöalueelle yltyneessä, lujaa pistelevässä kylmässä sateessa - lähinnä kisojen tunnelmasta nauttivat katsojat olivat pakkautuneet tupaten täyteen tallin toimistoon jossa tuoksui suloisesti vastaleivottu pulla ja kahvi.

Myös kurainen, lähes pelkäksi velliksi tallottu kenttä oli tyhjä verryttelijöistä, joten parin tallilaisen avustuksella yritin saada verryttelyesteiden ympäristöä vähän siedettävämpään kuntoon - kiroten samalla ilmeisesti parisen viikkoa jatkuneista sateista täyttyneitä salaojia. Kun viimeinenkin kurainen ratsukko saapui maastoesteradalta ratsastaja ratsun selässä (olin nähnyt tallipihalla myös muutamia kuraa syljeskeleviä, yltä päältä mutaisia ratsastajia säikähtäneen tai lannistuneen oloisia hevosiaan taluttaen), alkoi yleisö valua takaisin maneesille ohi kentän jossa nyt ensimmäisen luokan verryttely oli jo täydessä vauhdissa taas vähän hillittäneessä vesisateessa.

Esteluokkien tuomarointi oli helppoa hommaa. Ensin katselin kouluradalla aamutuimaan esiintyneen issikoiden, suokkien ja muutaman muun ratsun joukon hyppivän ylitse vain 60 senttisten esteiden: ristikoita, pari pystyä, okseri, kolmen esteen sarja ja oikeasti puupalikoista koottu muuri. Ovea kohti hypättävä pysty tuotti ongelmia innokkaimmille hevosille, muutama pienempi poni taas töksäytti jalkansa lukkoon ja ratsastajansa kaulalleen juuri kun oli ponnistamassa hyppyyn muurille tai okserille. Loppujen lopuksi virheettömästi ja nopeimmin radasta suoriutui Hermann NB, poni (???? Hermann NB VH-65895) jonka suoritusta olin kouluradalla ennemminkin kauhistellut kuin ihaillut.

Seuraavaa luokkaa varten esteitä korotettiin kaksikymmentä senttiä ja totesin ensimmäisen luokan lopullisia tuloksia tarkastellessani Akvarellin ratsullaan Ansa's Winner voittaneen luokan melkoisella erolla muuhun joukkioon - ainoastaan heidän kouluratansa ei sujunut hyvin, vaan myös maasto-osuudesta ja rataesteistä ratsukko selviytyi kolmen parhaan joukossa: ehdottomasti koko päivän ylivoimaisin suoritus!

Kohta oli taas aika kutsua radalle toisen luokan ensimmäinen ratsukko ja viheltää lähtölupa tervehdyksen jälkeen. Blue Autumin kaviot takoivat maneesin kumirouhetta alusta asti tasaisen rytmikkäästi, esteet ylittyivät vaivattoman oloisesti ja ratsukko kääntyi pienistä kulmista tehden vaikeita lähestymisiä monelle esteelle. Se kuitenkin kostautui, koska loppuradasta sattui pari tiputusta jotka olisi voinut välttää laajemmilla lähestymisillä. Luokkaahan dominoi ratsastajana Akvarelli viiden ratsunsa kanssa, mutta ronya ratsullaan Winterbell suoriutui radasta hienosti yhdellä pudotuksella ja ansaitsi kuitenkin kaikkein raikuvimmat aplodit vaikkei esteosuutta voittanutkaan. Hienosti tuo leppoisan oloinen (poni???? Winterbell VH-68994)ratsukko raivasi itsensä lopullisellakin tuloslistalla puolenvälin paremmalle puolelle, vaikka aamuinen kouluosuus menikin vähän miten sattui..

Jälleen ennen kolmatta luokkaa nostettiin estekorkeutta 20 senttiä, ja taas oli aikani lähteä hakemaan Karosia tallilta ratsastusvaatteisiin kuoriuduttuani ja jätettyäni Ulrikan tuomarin paikalle pilliin viheltelemään. Itse en ratatuomarina ollut kävellyt rataa läpi muiden ratsastajien kanssa ennen esteosuuden alkamista, mutta olin jo rataa rakennettaessa harpponut ympäriinsä mittaillakseni Karosille sopivat askelmäärät esteiden väleille. Nyt en löytänyt ratsuani sateiselta pihalta, mutta onnekseni sisältä kellertävin hehkulampuin valaistusta, heinäntuoksuisesta tallista täysin varustettuna. Wonder ojensi jälleen ohjat minulle ja lähti uskollisen hoitajan tavoin loimi sylissään katselemaan verryttelyämme varautuneena nostamaan tippuvia puomeja, joita ei kuitenkaan ilmaantunut Karosin loikkiessa esteiden ylitse mahtavalla ilmavaralla. Kun meidän vuoromme sitten tuli, tiesin täydellisesti mitä radalla odottaa. Myöskään Karos ei nyt jaksanut juuri vilkaistakaan yleisöä, joskin pitihän sillekin suunnalle pikkuisen pörhistellä... Ampaisimme tapamme mukaan matkaan vauhdilla, mutta jo toisella esteellä se kostautui liian hätiköitynä hyppynä okserilla jonka takapuomi kolisi alas perässämme. Pari tiukkaa käännöstä vaati myöskin veronsa, eikä pää ja korvat pystyssä painaltavasta Karosista juuri ollut apua - kuten ei myöskään tuloksettomista hidastusyrityksistäni kolmoissarjalle. Karos kuitenkin nautti hyppäämisestä täysin siemauksin vaikka heittelimmekin puomeja menemään tasaiseen tahtiin, ja olisi selvästi tahtonut vielä uusintaradankin suorituksemme päätteeksi.

Jouduin kuitenkin luovuttamaan innosta puhisevan oripoikani Wonderille, joka jälleen ojensi minulle lämmittelemänsä Anelien. Eikä menestys Anelien kanssa juuri parempaa ollut kuin Karosinkaan, puomit lentelivät jälleen, osittain oman huolimattomuutenikin vuoksi. Hypätessäni Anelien selästä ja taluttaessani sen talliin tamman lainaamaan tyhjään karsinaan ja riisuessani siltä varusteita totesin ettei aina vain voi voittaa - ja olihan maasto-osuus kuitenkin mennyt loistavasti.

Tamman pikaisen harjaamisen ja loimituksen jälkeen vilkaisin toimistossa tulostaulua: olin kuitenkin sijoittunut Karosin kanssa kokonaistuloksissa kolmanneksi ja Anelien kanssa neljänneksi! Tästä äärimmäisen ilahtuneena riensin jälleen sämpylää mutustellen maneesiin, jossa luokan viisi ratsukko Cordelia - Rough Fruit juuri teki selvää 110 senttisen muurin ylimmästä kerroksesta. Olin siis missanut luokan neljä kokonaan, mutta jälleen luokan kuusi alkaessa asetuin paikalleni tuomarinpöydän taa.

Sain nähdä 120 senttisellä radalla varsin vaihtelevia suorituksia: kaikkea ratsastajan tippumisesta lähes kaikkien esteiden puomin tiputtamiseen ja täydestä vauhdista suoritettuihin kieltäytymisiin. Edellisessä luokassa muuria ruhjonut Cordelia onnistui tässä luokassa erinomaisesti ratsullaan Marwah Jamila (???? rotu, eksoottinen? Marwah Jamila VH-68914), kun taas kouluradalla hyvin ratsastanut Gems, ratsunaan kaunis Via Cathedra, oli selvästi aikeissa tehdä useammastakin esteestä polttopuita.

Luokkaan numero kymmenen ei estekorkeutta nostettu kuin kymmenen senttiä, mutta jo sekin näytti vaikeuttavan luokkaa aivan tarpeeksi. Esteitä nimittäin runnottiin tässäkin luokassa urakalla, mutta nähtiin myös upeita, vauhdikkaita, puhtaitakin suorituksia esteiden päällä tai yhden kavion varassa suoritettuine käännöksineen. Erityisen upea oli Cordelian ja kouluradalla viimeiseksi jättämäni Yettan virheetön ja nopea suoritus, joka ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan ratsukon heikosti sujunutta alkupäivää. Koko luokan voiton Cordelia kuitenkin nappasi, tosin ratsullaan Hey! Miw-Sher x, jota ihastelin jo kouluradalla ja jonka sulavaliikkeistä työskentelyä sain seurata myös virhepisteittä läpi vedetyllä esteosuudella. Luokan toisella osallistujalla, Gemsillä, ei tässä luokassa ollut onnea esteosuudella, sillä jokainen hänen hevosistaan tiputti vähintään yhden esteen.

Luokka 11 oli jälleen varsinaista sekamelskaa: erikokoisia ja -näköisiä ratsukoita, tiputuksia kaikilla esteillä, virheettömiä ratoja, kieltoja sarjalla ja muurilla, ratsastajien lentämisiä ratsujensa kauloille kieltäytymisissä ja lentämistä satuloiden takareunan taa yllättävissä hypyissä. Edukseen erottui tässä luokassa kuitenkin ???????? ratsullaan ???????? (katso tuloksista!) - he tekivät rauhallisen oloiset mutta kuitenkin tarpeeksi vauhdikkaan, virheettömän radan hurjien aplodien saattelemana, ja voittivatkin luokkansa kokonaisuudessaankin.

Sitten olikin jäljellä enää aavistus. viiden ratsunsa kanssa. Mitään maailmaa mullistavaa ei tässä luokassa nähty, vaan taidolla ja varmuudella aavistus. luotsasi niin nuoret kuin vanhemmatkin ratsunsa radasta läpi: toiset täysin virheittä, toiset parilla tai muutamalla pudotuksella. Lopulta hän voitti esteosuuden ratsullaan Aleksandrimm, mutta koska se ei menestynyt niin hyvin kouluosuudella, vei hän luokan kokonaisvoiton ratsullaan ???????????? (katso tuloksista!).

Päivä oli siis jo lähes ohi, mutta edelleen katsomossa istui innostuneen ja kärsimättömän näköinen katsojajoukko ja tallilaiset, itseni mukaan luettuna, siirtyivät kentälle raivaamaan sitä tyhjemmäksi esteistä palkinnonjakoa varten. Sain tuomarina suuren kunnian ojentaa jokaiselle voittajalle sinivalkoisen ruusukkeen ja kunniakirjan sekä pienen pokaalin muiden sijoittuneiden joutuessa tyytymään muun värisiin ruusukkeisiin ja kunniakirjoihin. Ihastuneena katsoin yhteensä seitsemän kierrosta vauhdikkaita, iloisia, katsojien taputusten säestämiä kunniakierroksia - ja sitten totesin tämän työntäyteisen, sateisen, vilkkaan päivän olevan lähes ohi.

Viimeisenkin ratsun häntä huiskahti pois maneesin ovesta lankeavasta valokeilasta, katsojien selät ja äänet etääntyivät, autojen valot syttyivät ja kavioiden litinä, ihmisten huudahdukset ja moottorien pörinä sekoittui sateen tasaiseen rummutukseen pimeässä illassa. Yhteistuumin muiden tallilaisten kanssa raahasimme estetarpeet paikoilleen katsomon alle, siirsimme tuomarinpöydän nurkkaan odottamaan seuraavia kilpailuja, kaappasimme täpötäydet roskikset maneesilta mukaamme ja valot sammutettuamme laahustimme väsyneinä mutta onnellisina tallille, jossa meitä tervehti valot, pullan tuoksu ja toimiston lämpö siellä tungeksiessa vielä lisää hoitajia ja vakiotallilaisia yhteen ääneen pälättämässä ja höpöttämässä niin ettei mistään saanut mitään selvää. Käskin kaikkien rynnätä laittamaan hevosten ruokia valmiiksi heti paikalla kun kävin itse tarjoilemassa niin loimitetulle Karosille kuin Aneliellekin kourallisen porkkanoita, jotka molemmat ottivat innolla rouskuttaen vastaan. Ja kun hevosten ruoista oli huolehdittu, olikin aika täyttää oma vatsa myymättä jääneillä pullilla ja todeta että on se kilpailujen järjestäminen vain aina hauskaa - varsinkin kun kisat ovat sujuneet ilman suurempia onnettomuuksia!

Suurkiitos vielä kaikille KERJ Cupin marraskuun osallistujille ja onnittelut sijoittuneille koko Heijastuksen poppoolta!

Karosin päiväkirjaa

Lampsin koulusta kohti tallia. Ulkona oli muutama aste pakkasta ja lunta leijaili hiljakseen alas taivaalta. Poljin muutaman kadun kulman eteenpäin ja käännyin syrjäiselle metsätielle. Oli ihanaa mennä pitkästä aikaa tallille. Saavuin 20min kuluttua tallinpihalle. Annoin katseeni kiertää pihaa ympäri. Kentällä ratsasti viisi ratsukkoa, toimistossa paloi lämmin valo ja virkeät hevoset juoksentelivat tarhoissa. Lukitsin pyöräni ja pujahdin talliin. Karos seisoskeli karsinassaan ja hirnui kun tulin sen luokse. Silittelin sen turpaa ja annoin omenan. Karos tökki kaltereita leikkisästi ja yritti napata hihastani kiinni.
- Höpsö poni odotappas niin harjaan sinut, naurahdin ja lähdin vaihtamaan vaatteita. Vaatteiden vaihdon jälkeen hain harjat ja varusteet ja pujahdin takaisin tallin puolelle. Karos rymisteli jo karsinassaan ja kurkisteli, että missä kummassa oikein viivyn.

Asetin riimun hevoselle ja talutin sen käytävälle jossa sidoin sen kiinni ja aloitin sukimisen. Paksu talvikarva alkoi pikku hiljaa saapua myös Karosille. Suin sen huolellisesti ja otin pölyharjan. Hevonen nautti harjauksesta, mutta samalla hieman hyöri vierelläni ja varmisti etten varmasti nukahtaisi, no sitä vaaraa ei kyllä ollut. Pistin harjat pois ja otin kaviokoukun. Tarkstin hevosen jalat ja puhdistin kaviot. Karos nyki riimussa ja lähti peruttelemaan. "Soo soo, älähän nyt" saatoin mutista aina välillä. Pistin Karosille heijastin rintaremmin ja nostin satulan selkään. Ripeän satuloinnin jälkeen laitoin suojat kaikkiin jalkoihin ja käärin heijastimet vielä suojiinkin. Sitten suitsin hevosen ja painoin itse kypärän päähän. Otin riimun pois kaulalta ja nappasin heijastinliivin oven suusta. Sitten astelimme pihalle ja nousin ratsaille. Huikkasin tutulle tallitytölle, että lähden kiertämään Papin kanssa 1h mittaisen järvilenkin. Hän nyökkäsi hymyillen ja me lähdimme Papin kanssa kävelemään reippain askelin kohti hämärtävää metsää. Nuorella Karosilla riitti toden totta puhtia ja energiaa. Kokosin ohjat ja lähdimme hiljalleen ravailemaan jäisellä tiellä. Hengityksemme höyrysivät kun pujahdimme reippaassa ravissa tutulle metsätielle. Maastoilu on aina ollut minulle tärkeä ratsastuslaji, mutta erityisesti Karosin kanssa maastossa on ihanaa olla. Karosilla riittää aina puhtia ja se on aina valmis jok´ ikiseen erilaiseen lenkkiin. Karos jolla siis on aina energiaa juosta täysillä ravasi nyt suht rauhallisesti allani. Sen kavioista jäi tiukat kavion jäljet kovaan tiehen. Pitkän ravijakson jälkeen kävelimme hetken aikaa ja ylitimme hieman pelottavalta tuntuvan puusillan, joka meni kyllä ihan ok:sti kunhan vain reippaasti käski. Sen jälkeen jatkoimme reipasta ravailua purupolulla, joka johtaisi meidät järven ympäri piiiitkälle laukkapellolle. Vaikka kovien yöpakkasten johdosta tiet olivatkin jo hieman liukkaat oli pelloilla vielä ihan turvallista kiitää nimittäin ne loistivat vieläkin aivan kellertävinä.

Kun matkamme oli jo melkein puolessa välissä törmäsimmä jäerveltä tulevaan ratsukkoon. Moikkasimme vain nopeasti koska ainakaan minun aivot eivät juuri nyt saaneet päähän kuka hän mahtoi olla. Karosin kaula alkoi hieman jo kostuilla reippaan ravin johdosta. Kävelimme hetken matkaa ja oikaisimme vaikea kulkuisen metsän poikki pellolle. Karosin korvat nousivat salamana pystyyn ja se oli heti tarmoa täynnä. Kävelimme muutaman kymmenen metriä rauhallisesti ja päästin orin sitten laukkaan. Tunsin kuinka orin lihakset jännittyivät ja se loikkasi liikkeelle. Valkoinen vaahto vain lensi ryntäille kun poika otti jalat alleen ja syöksyi matkaan. Nautin vauhdin hurmasta ja pidin samaan aikaan silmällä ympäristöä siltä varalta että mm. hirvilauma tulisi eteemme tai jänis pelästyttäisi Karosin oudoilla liikkeillään. Mitään tuon kaltaista ei kuitenkaan tapahtunut vaan Karos kiiti täyttä vauhtia pitkän pellon päästä päähän ja hiljensi tuttuun tapaan kun eteemme tuli iso ja soliseva puro. Taputin yltä päältä hikistä hevosta ja jatkoimme matkaa käynnissä. Karos hengitti raskaasti kovan juoksun jälkeen ja käveli mielellään hieman rauhallisemmin sen jälkeen kun oli unohtanut intonsa laukan johdosta. Tallille oli matkaa vielä vajaan 3km verran joten ravailimme rauhallisesti reilun 1km verran ja kävelimme lopun matkaa tallille. Tervehdin Amaria ja menimme Karosin kanssa talliin. Riisuin hikiset varusteet ja suojat ynm. Suin Karosin hiestä kihartuneen karvan, pesin sen lämpöisellä vedellä ja heitin kuivatusloimen ja talliloimen selkään. Sen lisäksi pesin Karosin märät, mutaiset ja hiekkaiset jalat ja kaviot ja letkutin jokaista jalkaa reilun 7min verran. Hieroin hieman linimenttiä ja käärin lämpöpintelit jalkoihin.

Karos pääsi ilokseen karsinaan nauttimaan heinistään ja raikkaasta vedestä. Siivosin jälkeni pesukarsinassa ja raahasin varusteet satulahuoneeseen, jossa heitin satulahuovan oikopäätä pesuun. Pesin kuolaimet ja pyyhin hikiset varusteet. Saatuani suojat pestyä laitoin ne pannuhuoneeseen kuivumaan ja menin itse syömään eväitäni.

Kun olin syönyt evääni menin Karosin luokse. Siirsin orin tyhjään karsinaan ja kävin hakemassa karsinan siivous välineet. Sitten siivosin oikein huolellisesti orin karsinan, vaihdoin kuivikkeet ja pesin ruokakipon. Tarkistin vesitilanteen ja vein lannat lantalaan. Siirsin Karosin takaisin omaan boksiinsa ja lakaisin luudalla tallikäytävän puhtaaksi. Menin laittamaan Karosin ruuat valmiiksi rehuvarastoon ja hain sitten sen ulkoloimen satulahuoneesta. Otin orin käytävälle ja riisuin sen molemmat loimet. Suin vielä koko hevosen läpi ja otin lämpöpintelit pois. Laitoin fleeceloimen selkään ja heitin ulkoloimen vielä siihen päälle. Vein Karosin loppu illaksi tarhaan ja korjasin jälkeni käytävältä ennen kuin lähdin kotiin.

Sateinen maastoretki

Kura läiskähteli korkealle ratsuni vaaleanruskean takapuolen ylle Ainottaren ravatessa eteenpäin reipasta vauhtia pitkin märkää metsäpolkua. Edessämme näin erään tallityttömme, Kaisan, selän ja kuoppien kohdalla epämukavan näköisesti pomppivan kypärän verhoaman pään Stens Stefanin vetämien kärryjen istuimella. Sade ripotteli erityisen märän tuntuisia pisaroitaan päällemme harmaalta taivaalta ja värjäsi polkua ympäröivien pitkänhuiskeiden mäntyjen rungot tummanpunaisiksi.

Saapuessamme erään niityn laitaan saimme tuntea kaatosateen koko voiman - alkutalvisen kaatosateen joka esti näkyvyyden kahta metriä pidemmälle. “Kaisa, otetaan käyntiin, eihän täällä edes näekään mitään!” huusin täydellä voimalla yrittäen saada ääneni kuuluviin sateen huminan läpi. “Selvä”, kuului Kaisan hiljainen vastaus, ja siirsin Ainottaren käyntiin pienellä ohjien pidätyksellä ja painoani siirtämällä. Kyyristyin satulassa tuulen lennättämiä sadepiiskoja vastaan ja kirosin ideaa lähteä maastoon “kun vain vähän tihkuttaa”, kuten olimme Kaisan kanssa tallipihalta lähtiessä todenneet.

Tunnin pituisesta lenkistä oli nyt kulunut noin puolet ja ratsastushousuni liimautuivat märkinä kylmiin reisiini, hiuksista valui hiljalleen vettä niskaan ja yhä alaspäin pitkin selkää, ohjia pitelevät sormeni olivat kohmeessa läpimärkien hanskojen sisällä. Jatkettuamme joitain satoja metrejä pitkin nyt ennemminkin lampea muistuttavan niityn laitaa Kaisa pysäytti Stefanin niin että meinasin ratsastaa hänen niskaansa. “Mitä nyt?”, kysyin Kaisalta närkästyneenä omasta melkein tapahtuneesta päälleratsastuksestani. “Ajattelin että voitaisiin mennä tuota vanhaa kärrytietä mikä tästä kääntyy, sieltähän pääsee sitten soramontun kautta takaisin tälle samalle polulle, mutta saisi kulkea metsän suojassa pidemmän matkaa”, Kaisa selitti kääntäen kuraa valuvat kasvonsa minua kohti. “No mutta tuohan on hei hieno idea, ehdottomasti mennään sieltä”, hihkaisin innostuneena mahdollisuudesta päästä pois pahimmasta sateesta.

Siispä Stefanin ja Kaisan johdolla käännyimme kärrytielle mäntymetsikön suojiin, missä linnut satunnaisesti lensivät lähipuista karkuun pientä, märkää joukkiotamme. Tien lopettaessa kiemurtelun ehdotti Kaisa vauhtipätkää jotta Stefan pääsisi purkamaan höyryjä joita sille kuulemma oli kerääntynyt: Kaisa totesi orin levottomana pureksivan kuolaimiaan, heiluttelevan korviaan kuin lentoon lähdössä oleva Dumbo ja säpsähtelevän pieniä pusikkojakin. “Okei, menkää te vaan vauhdilla edellä niin me laukataan perässä!”, huudahdin saadakseni ääneni yltämään Kaisan jo reipasta vauhtia etääntyviin korviin.

Eikä Aikkukaan montaa kehotusta tarvinnut loikatakseen korvat hörössä suoraan keskelle kuralätäkköä hurjaa laukkaa nostaessaan! Pian mekin siis kiisimme pitkin ruohottunutta hiekkatietä vauhdilla joka nostatti vauhdinkyyneleet silmiini, kumisutti tietä ja sen ympäristöä ja jopa huolestutti minua pohjan liukkauden vuoksi. Ensimmäiset pidätteet antaessani Aikku hidasti vauhtia puolen askelen ajaksi ja lähti sitten taas kirimään, mutta ottaessani käyttöön vähän järeämmät jarrut alkoi vauhti todellakin laskea turvallisempiin lukemiin ja kehuin nuorta ja energistä tammaani taputtamalla sitä toisella kädellä litimärälle kaulalle jolle märkä harja läiskähteli miellyttävien laukka-askelten tahdissa.

Laukatessamme tietä aina vain eteenpäin ja Aikunkin jo osoittaessa vapaaehtoisen hidastamisen merkkejä aloin huolestuneena pohtia Kaisan ja Stefanin kohtaloa.. Ei kai pieni mutta pippurinen russiori ollut pelästynyt jotain ja karauttanut karkuun päin puuta? Vihdoin ja viimein sain vastauksen vanhan soramontun luona kun päässäni oli ehtinyt vilistää jo kokonaisen televisiosarjan verran erilaisia vaihtoehtoja siitä mitä parivaljakolle olisi voinut tapahtua. Päähäni ei kuitenkaan ollut pälkähtänyt vaihtoehto jota nyt pääsin todistamaan: Stefan tarpoi ylös soramontun loivahkoa rinnettä tulipunaisena karjuvan Kaisan hoputtaessa vastustelevaa oria ylemmäs ja ylemmäs!

Hetken ihmeissäni töllisteltyäni räjähdin nauramaan ilmeisesti säikäyttäen Stefanin niin pahasti että se parilla hurjalla loikalla saavutti ylöspäin tarpomansa rinteen yläreunan ja kääntyi pöllämystyneen näköisenä katsomaan minua ja sävyisästi sateessa seisovaa Aikkua silmät pyöreinä. Naurunkyynelten valuessa silmistäni ennestään märille poskilleni kiersi valjakko soramontun reunalta alas luoksemme mukavan loivaa polkua pitkin. Edelleen naurusta hytkyen mutta äärimmäisen kiinnostuneena kysyin Kaisalta mitä oli tapahtunut. “No hitsit sentään, Stefan lähti tietysti pienestä ohjien hipaisusta painaltamaan sellaista vauhtia etten ihan äsken muista moista kokeneeni, ja sitten kun yritin ensimmäisen kerran hidastaa niin eihän tää poni kuunnellut yhtään! Pullasi vaan entistä enemmän ja venytti askelta kuin ihan hirmuinenkin ravuri ja loppujen lopuksi sain tän hidastettua ajamalla ylös tuota rinnettä! Olin siinä vaiheessa jo sen verran suutahtanut niistä monista kerroista kun meinasin kuopassa töpsähtää alas täältä kärryiltä etten nähnyt kuin punaista kun oriherra sitten päätti että eipä enää jaksakaan..” paasasi Kaisa suu vaahdossa ja vimmaisesti elehtien. Yritin saada nauravaisen ääneni kuulostamaan myötätuntoiselta kun lohdutin häntä: “No noin se on kyllä tehnyt mullekin joskus, saanut vieläpä heitettyä meikäläisen kärryiltäkin. Että vaikka nyt takuuvarmasti ärsyttää niin voit kuitenkin onnitella itseäsi siitä ettei ori juossut yksinään tallille ja jättänyt sua jonnekin mutalätäkköön makaamaan!” Kaisa mutisi jotain myöntyväisen kuuloista ja ehdotti että lähtisimme jatkamaan matkaa.

Ja niin matka jatkui molempien hevosten nyt purettua ylimääräiset energiansa ja ravatessa tietä pitkin rentoa maisemanihasteluvauhtia. Annoin Ainottarelle hiljalleen ohjaa jotta se pääsi venyttämään niin hien kuin vedenkin läikittämää kaulaansa mutta totesin ettei Kaisan ote ohjista ollut ainakaan hellittänyt Stefanin tempauksen jälkeen. Nyt kun olin jo läpimärkä en enää jaksanut välittää märkyydestä vaan keskityin katselemaan ympäröiviä kauniita maisemia. Laskeuduimme juuri matalahkon harjun päältä ja saatoin nähdä edessäpäin sateen tummaksi värjäämää metsää ja peltoja joiden yllä leijaili sankkaa sumua. Sumu oli ulottanut lonkeronsa aina siihen mäntymetsään asti jonka läpi nyt harjulta laskeuduttuamme ravailimme märän hevosten tuoksussa ja nahkavarusteiden narinassa, kavioiden pehmeästi tömähdellessä märkään maahan.

Kohta saavuimme takaisin polulle jota pitkin olimme aiemmin taivaltaneet ja vaihtelun vuoksi hidastimme hevoskumppanimme käyntiin. Puhellessamme Kaisan kanssa tallin tapahtumista ja oikeastaan kaikesta maan ja taivaan välillä niin Aikku kuin nyt Stefankin löntystivät ohjat löysinä, päät alhaalla turvat polunvierustan kanervapusikoita viistäen mukavan matkaavoittavaa mutta rentoa tahtia.

Yhteisymmärryksen vallitessa niin hevosten kuin ratsastajien ja hevosten ja ratsastajienkin välillä matka tallille taittui rennosti välillä ravaillen, välillä käynnissä lompsien hetken verran aution asvalttitien viertä pitkin ja välillä pitkin kiemurtelevia kärryteitä. Heijastukseen johtavalla koivujen reunustamalla hiekkatiellä taisi hevostenkin mielissä siintää kuvat lämpimästä tallista, kuivuudesta ja mukavasta rentoutumisesta heinäkasan äärellä, sillä ne reipastivat automaattisesti vauhtia. Itse pääsin nauttimaan haaveilemastani vaatteiden vaihdosta ja toimistossa hoitajien seurassa hörpitystä lämpimästä teemukillisesta vasta riisuttuani siivosti käyttäytyvältä Aikulta varusteet, kuivattuani ja loimitettuani sen ja heitettyä ahnaan silkkiturvan eteen sylillisen raikkaan tuoksuista heinää.

Mutta kuivia, lämpimiä vaatteita ja teetä enemmän lämmitti Aikun suklaasilmien pehmyt katse kiitoksena hyvästä huolenpidosta.

© Amar

Novan päiväkirjaa

Marraskuun 18. päivä oli harmikseni melko kylmä. Ja märkä, todella märkä. Joka paikassa litisi ja lotisi oikein kunnolla ja kuraa ja loskaa oli kaikkialla. Voi jee.
Poljin rapaisella pyörävanhuksellani kohti Heijastusta. Sormeni olivat kohmeessa, sillä olin unohtanut hanskat kotiin. Kaarsin hetkeksi tien sivuun ja asettelin reppuani (olin tulossa suoraan koulusta) paremmin tarakalle puhallellen samalla lämpöä käsiini. "Hitsiläinen," mutisin itsekseni. Tarkastin pikaisesti kellonajan kännykkäni ruudulta. 15.37. Hymähdin ja polkaisin sitten vanhan romuläjäni liikkeelle. Muutama kilometri vielä...
Kaarsin rapa roiskuen Heijastuksen pihaan. Huhhuh, märkä, vajaan viiden kilometrin ajomatka romutehtaalle kelpaavalla pyörällä ei ollut mikäään mukava kokemus. Sysäsin pyöräni tallin seinustaa vasten ja kumarruin soheltämään lukkoa kiinni. Pyyhkäisin kostean hiuskiehkuran otsaltani ja väänsin kieli keskellä suuta pyöräni lukkoa. Lopulta kuulin toivotun naksahduksen, jolloin suoristauduin ja nappasin kukkakuvioisen tallikassini ohjaustangolta.
Astuessani sisään talliin nenääni tulvahti se ihana tuoksu, jota rakastin. Puhtaitten hevosten, puun ja heinän lumoava tuoksu, joka oli kylläkin luokkani pissistyttöjen mielestä kauheinta mitä kuvitella saattaa :--) Seisoin hetken paikoillani ja nuuhkin silmät ummessa kaipaamani tuoksua. Tuoksutteluhetkeni kuitenkin keskeytyi Amarin pyyhältäessä omana vauhdikkaana itsenään nenäni editse. "Hei, Clisa! Sua ei olekaan nähty pitkään aikaan," Amar huikkasi. Hieman huvittuneena tokaisin : "No joo.. Mä en vaan ole jotenkin ehtinyt..." Amar ehti väläyttää minulle iloisen virneensä ennen kuin hän katosi kulman taakse punaiset hiukset hulmuten. Hihitin itsekseni. Huomaamattani olin ikävöinyt Amarin pursuavaa energiaa.
Hihityskohtaukseni jälkeen talsin siistin käytävän poikki hoitohevoseni Novaleron karsinalle. Kimo ori napitti minua tummilla silmillään haastavan näköisenä. Jos se olisi osannut puhua, olisi se varmaankin sanonut "Ja MUN karsinaan sä et kyllä tule!!" Naurahdin Novaleron yrmeälle ilmeelle ja irvistin orille ystävällisin elkein. "Sen kun murjotat", sanoin Novalerolle lempeästi ja laskin tallikassini karsinan oven viereen. Hilpeästi vihellellen harpoin satulahuoneeseen hakemaan Novaleron harjapakkia sekä varusteita.
Palattuani nostin satulan ja suitset karsinan ovessa olevalle kaiteelle ja sieppasin riimunarun käteeni, naksauttaen karsinan oven auki. Pyydystys alkakoon, jiihaa! Astuin karsinaan ja suljettuani oven harpoin reippaasti Novaleron hienopiirteisen pään luokse. Ori irvisti happamasti ja luimisti korviaan. "Muista että jos sä puret mua, mä puren takaisin!" muistutin hoitsuani ankaralla äänensävyllä. Napsautin riimunarun kiinni riimuun ja komensin Novaleron ottamaan muutaman askeleen eteenpäin. Sidoin narun tiukalle vetosolmulle ja kävin hakemassa harjapakin, Novaleron luimistellessa takanani.
Otin kumisuan käteeni ja pujahdin orin lihaksikkaan kaulan alitse. Aloitin kaulalta ja aloin harjata ohutta & kuivunutta mutakerrosta pois pyörivin, varmoin liikkein. Muutaman kerran Novalero irvisti ja yritti näykkäistä minua mutta muutama pieni näpsäytys samettiselle turvalle riitti pitämään hoitsuni jotenkuten aisoissa. Korvat hieman taaksepäin lerpattaen Novalero alistui kohtaloonsa ja mulkoili minua äkeästi. "Huomaatkos? Mä en tykkää puremisesta - ja mä en tosiaankaan maistu hyvältä!" vakuutin nauraen ja jouduin samassa hypähtämään pois oriherran toisen kavion tieltä. "Et kuule potki mua!" ärähdin ankarasti, läimäyttäen kevyesti Novaleron vielä hieman pölyistä lapaa. Novalero tuhahti sieraimet väristen ja oli sen jälkeen kuin minua ei olisikaan.
Harjattuani vasemman puolen siirryin toiselle puolelle ja puhdistin senkin varmoin, tasaisin pyöröliikkein. Selvitin Novaleron valkean harjan sormillani ja avasin muutaman takun korkealle kiinnittyneestä hännästä. Vielä loppusilaus pehmeällä harjalla ja pölärillä ja... voilį!
Vielä kaviot. Sieppasin kaviokoukun käteeni ja näytin sitä Novalerolle, joka näytti yhä kuin sitruunan nielleeltä. Mokomakin yrmy. Hiljaa hyräillen kumarruin liu\'uttamaan kättäni pitkin Novaleron etusta nojatessani samalla kevyesti herran lapaan. Kavio nousi mallikkaasti, tosin hieman nykien. Putsasin kavion putipuhtaasti ja laskin Novaleron jalan maahan, taputtaen orin kaulaa hyväksyvästi. "Kiltti poika," sanoin hyväksyvästi ja siirryin takajalkaan, joka nousikin yhtä hienosti. Toisella puolella tuli hieman ongelmia, kas kun Novalero ei oikein viitsinyt pidellä kinttujaan tarpeeksi kauan ylhäällä, mutta sainhan minä kumminkin lopulta ne kaviot putsattua. "Hienosti meni!" kehuin Novaleroa vuolaasti ja luovutin sille yhden sokeripalan ratsastushousujeni taskussa olevasta namikätköstä. Novalero rouskutti herkkupalansa autuaana ja katseli minua jo vähemmän murhanhimoisesti. Olin mielissäni siitä pienestä edistysaskeleesta. Nyt orilla ei ollut ainakaan enää aikeena tappaa minua.
Hain satulan karsinan ovesta. Novaleron korvat kääntyivät luimuun puikahtaessani sen kaulan ali toiselle puolelle. Nostin satulan Novaleron kaulalle ja ori heitteli pärskähdellen päätään. Liu'utin satulan oikealle kohdalleen sään tääkse ja tarkistin että satulahuopa oli suora ja että likaa ei jäänyt huovan alle, ettei yrmeä hoitsuni vain saisi hiertymiä. Pyydystin satulavyön ja laitoin soljet suurin piirtein kolmanteen reikään. Kiristäisin ne sitten myöhemmin paremmin. Taputin hellästi Novaleron kaulaa ja rapsutin sen korvia. Otin olkapäälläni roikkuneet suitset käteeni ja avasin varovaisesti mutta pättäväisesti riimun ja laskin sen pois Novaleron päästä. Ori laski päänsä salamannopeasti ja mulkaisi minua, mutta tartuin tyynenä sitä otsatukasta ja vedin sen pään takaisin ylös. Kiepautin käteni sen turvan ylle ja tarjosin kuolaimia kämmeneltäni. Novalero ei niitä huolinut, joten työnsin sormeni reippaasti hammaslomaan ja sain kuin sainkin kuolaimet orin suuhun. Vedin Novaleron korvat niskahihnat alta ja otsatukan vedin otsahihnan päälle. Laitoin reippaasti turpa- ja leukahihnan kiinni Novaleron maiskutellessa tylsistyneen näköisenä kuolaimiaan. "Hyyyyyyyvä. Tosi hieno poika," tokaisin ja rapsutin Novaleron samettista turpaa.

Ensilumi

Liukastelin tallipihan poikki kohti tallin etuoven luona loistavaa valokeilaa, joka tuntui olevan ainut elämästä kertova asia tänä tuulisena loppusyksyn aamuna kun aurinko vielä uinui jättäen Pohjolan värjöttelemään pimeydessä. Avatessani tallin narisevan oven, tervehti minua suloisen lämmön lisäksi erilaisten hirnahdusten ja hörähdysten kuoro. Hymyilin napsauttaessani päälle pölyn alle peittyneet, hämärästi valaisevat kattolamput - tämän vuoksi tallille jaksoi herätä aikaisin päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen!

Joululauluja hyräillen saapastelin rehuvarastoon, jossa mittailin ja miksailin hevosille rehuja valmiiksi ennen kuin astuin taas ulos pimeää märkyyttä uhmaten hakeakseni heinää erillisestä varastorakennuksesta pihan toiselta laidalta. Ravatessani, tai paremminkin liukastellessani, pihalla ja tallissa edestakaisin heiniä kanniskellen, alkoivat väsyneimmätkin hevoset heräillä ja ryhtyessäni jakamaan väkirehuja vallitsi tallissa jo huumaava meteli.

Kesken rehujen jakeluni saapui Ulrika ja pari hoitajaa auttamaan aamuhommissa, jotka sujuivatkin loppujen lopuksi liukkaasti. Yhdestäkään hevosesta ei löydetty naarmuja tai muutakaan normaalista poikkeavaa, ja saatoimme istahtaa hetkeksi hörppimään lämmintä teetä toimiston upottavalle sohvalle.

Hiukan ennen kahdeksaa oli kuitenkin taas aika nousta laiskottelemasta ja ryhtyä töihin. Minun tarkistellessani taskulampun suosiollisella avustuksella tarhojen kuntoa Ulrika ja paikalla olevat hoitajat alkoivat taluttaa hevosia ulos. Eppu ja Skjorre meinasivat aloittaa hurjan mittelön, mutta kaikeksi onneksi nekin saatiin ehjin nahoin omiin tarhoihinsa, jossa ne kyllä vielä hirnuivat ja hörisivät hermostuneesti jonkin aikaa. Jopa pikkuiset Chiggo, Kirma ja Sirdja saatiin emiensä kanssa tarhoihin ilman suurempia ongelmia, edes Kirma ei tänä aamuna jaksanut yrittää karkuretkeä - kenties se edellisellä kerralla pelästyi pimeyden keskeltä yhtäkkiä turvan eteen tupsahtanutta puuta..

Talliin jätettin Karos ja Emmiina, joiden hoitajat tahtoivat liikuttaa hoidokkinsa heti aamusta maneesin luksuslämmössä. Itse aloitin tallin siivouksen Ulrikan kanssa hakemalla ensin tarvikkeet ja alkamalla sitten talikoida lantaa karsinasta toisensa perään. Kun suurin osa karsinoista oli puunattu nurkkia ja vesiautomaatteja myöten ja uutta, kiiltävää purua levitetty lattioille, nappasin mukaani riimunnarun ja astelin nyt jo siedettävän valoisan pihan poikki tarhalle hakemaan Novaleroa varustukseen ja koulutreeneihin.

Varustettaessa Nova oli minulle tuttuun tapaan rauhallinen, vaikkakin kaikki harjat sekä satula ja suitset piti haistella huolellisesti ennen kuin niitä sai orin iholle asti viedä. Koska toiset olivat vieläkin treenailemassa maneesissa, kiskoin niskaani kunnollisen, vedenpitävän ratsastustakin ja paksut käsineet ja talutin intoa pursuilevan ratsuni kaartoon osittain liukaspintaisen, märän kentän keskelle.

Ehdin hädin tuskin nousta satulaan ennen kuin Nova jo lähti innokkaasti harppoen askeltamaan ympäri kaviouraa, josta sitten aloin pyytää sitä ympyröille, volteille ja kiemuraurille. Kimo ratsuni työskenteli innokkaasti totellen pienintäkin apuani moitteettomasti. En koonnut ohjia ennen siirtymistäni raviin, mutta siitäkin huolimatta Nova kantoi itsensä ryhdikkäänä, väistellen taidokkaasti mutta tahtoni vastaisesti kentän kuraisimpia kohtia.

Saatuamme alkuverryttelyt käännöksineen, peruutuksineen ja pysähdyksineen sekä pohkeenväistöineen vietyä loppuun, totesin että Nova oli työskennellyt niin hienosti että ansaitsi nyt saada päästä purkamaan temperamenttiaan laukkatreeniin. Ja laukka totisesti nousikin sillä sekunnilla kun eteenpäin viety pohkeeni hipaisi Novan kylkeä! En voinut kuin nauraa ihastuneena orin innostukselle sen pyöritellessä häntäänsä rytmikkään laukan tahdissa kun kääntelin sitä ympyröille ja kahdeksikoille joiden keskellä laukka aina vaihtui lennokkalla askeleella, aluksi tosin vähän haparoiden.

Koska yksinkertaiset laukkaharjoitukset sujuivat loistavasti, en halunnut pilata omaa ja ratsuni hyvää fiilistä kokeilemalla jotain liian vaikeaa. Niinpä päätin että olisi välikäyntien aika ja pyysin Novan siirtymään käyntiin ennen kuin heitin ohjat aivan pitkiksi. Niin minä kuin Novakin olimme hiestä märkiä jo nyt, ja pian totesin että ilma ei ollut aamun ensitunneista ainakaan lämmennyt, niin kovasti kylmä pisteli poskiani ja nostatti höyryä Novan kaulalta - kostea maakin vaikutti vähän kovalta.

Saatuani kävelystä tarpeekseni kokosin taas ohjat ja pyysin orilta koottua ravia. Se tuntui ihastuttavalta ja jos mitään saattoi päätellä kentän ohi kävelleen Emmiinan hoitajan huudahduksesta, se ei näyttänytkään yhtään huonommalta. Pyöriteltyäni oria hetken aikaa kootussa ravissa pyysin siltä lennokasta lisättyä ravia lävistäjällä, enkä joutunut lainkaan pettymään! Uralla kokosin taas ratsuni tiukaksi paketiksi ennen uutta lennokasta lisäyspyrähdystä lävistäjällä.

Vielä muutaman onnistuneen lisäyksen ja kokoamisen jälkeen pysäytin Novan keskelle kentän tallinpuoleista lyhyttä sivua ja pyysin siltä hiljalleen takaosakäännöstä. Kokonaista, täydellisesti onnistunutta käännöstä en vielä odottanutkaan, sillä Novan koulutustaso ei moiseen vielä riitä. Harjoittelimme kuitenkin takaosakäännöstäkin ahkerasti, ennen kuin katsoin hienosti sujuneen harjoituksen riittävän tältä erää. Nostimme huvin vuoksi laukan vielä pari kertaa, ja kyyneleet valuivat silmistäni vauhdikkaan laukan nostattamassa hyytävässä tuulessa.

Kun aloin saada poskieni nipistelystä tarpeekseni siirsin Novan raviin ja annoin ohjien valua hiljalleen aivan pitkiksi. Keventelin reippaan ravin tahdissa satulan naristessa, Novan pärskiessä kaula pitkänä ja iloisen rupattelun kuuluessa tallin suunnalta. Ympärilleni katsellessani ymmärsin hyvin miksi marraskuuta sanotaan kuolleeksi kuukaudeksi: puiden lehdet olivat varisseet alas puista ja pääasiassa jo lakaistu pois vihreydestään huolimatta kuolleelta nurmikolta, tarhat olivat tumman mudan peitossa ja hevoset seisoivat loimitettuina, päät alas painettuina takapuolet kohti järveä josta puhalsi kylmä tuuli liikuttaen vaaleanharmaita pilvimassoja matalalla taivaalla.

Kun Nova ravata lömpsytteli eteenpäin täysin rentona, siirsin sen käyntiin ja kävelimme uraa ympäri kunnes Novan hengitys oli täysin tasaantunut ja itse törötin satulassa jäätymispisteessä. Lopulta laskeudun satulasta vähemmän tyylikkään kankeasti ja jalustimet nostettuani lähdin taluttelemaan treenissä selvästi vähän rauhoittunutta Novaa tallille, jossa riisuin siltä nopeasti varusteet, harjasin sen pikaisesti ja heitin sen niskaan sitten hiki- ja talliloimet.

Jätin orin vielä talliin kuivattelemaan ja totesin ettei minusta jäätyneine sormineni toisen hevosen ratsastajaksi heti perään olisi. Aloin siis lakaista heinäistä tallikäytävää reiluin vedoin lämmettyäkseni, kunnes paikalle ratsastukseni aikana saapunut Elina tuli ehdottamaan kävelylenkkiä nuorten varsojen emien ja varsojen kanssa. Menin siis pyydystämään pari viikkoa sitten varsonutta Luciaa ja uteliasta tammavarsaansa Sirdjaa tarhasta samalla kun Elina kaappasi matkaansa Gildan ja melkein parin kuukauden ikäisen orivarsa Chiggon, joka jo osasikin kulkea riimussa.

Sirdja loikki innokkaana emänsä ja minun ympärillä, ja Chiggo tepasteli rehvakkaasti ja reippaasti emänsä vierellä Elinan talutuksessa ilmeisen ylpeänä pienestä, somasta riimustaan. Kävelimme kohti järven rantaa, mutta ennen rannalle saapumista lähdimme seuraamaan laidunten välistä polkua joka mäenrinteessä katosi sekametsikön suojiin hämärään. Emätammat yrittivät silloin tällöin napsia suuhunsa polunvierustan nuukahtaneita heinätuppoja ja kuusenoksia varsojen kurkkiessa puiden taakse ja loikkiessa riemukkaasti niin polulla kuin metsänkin puolella.

Koko lenkin ajan varsat jaksoivat hullutella ja naurattaa minua ja Elinaa, mutta onnellisesti sujuneen lenkin jälkeen molemmat menivät kyllä suosiolla tarhaan jossa nuokkuivat tyytyväisinä emiensä paksujen heinävatsojen suojissa. Kohta varsat joutuivat kuitenkin havahtumaan, sillä pihalta alkoi aivan yhtäkkiä kuulua ilahtuneita riemunkiljahduksia yhden jos toisenkin suusta: maahan tipahteli suuria, valkoisia haituvia tuulenkin hetkeksi tauottua!

Ensilumi otettiin siis vastaan suurella innolla ja ilolla, ja niin ihmiset, hevoset kuin pihalle kylmään uskaltautuneet koiratkin hyppivät ja loikkivat ympäriinsä, toiset jopa yrittäen metsästää haituvia kielilleen ennen kuin ne ehtivät maahan asti! Iloisissa tunnelmissa sujahtaneen iltapäivän jälkeen sain illalla tallin ovea sulkiessani todeta että maata peitti kaunis, jalkojen alla nariseva untumalumikerros ja ulkolampun valokeilassa näin haituvia laskeutuvat maahan hiljalleen koko ajan lisää ja lisää..