Karosin päiväkirjaa

Tuttu syksyinen tuulisuus ja ilman kirpeys olivat saapuneet. Pyöräilin ylämäkeä ylös kovalla vauhdilla ja näin jo kaukaa korkeat tallirakennukset. Useat hevoset nauttivat syksyisestä päivästä tarhoissa, jokunen ravaili hiekka kentällä ja pari ratsukkoa näkyi katoavan metsään. Lukitsin pyöräni tallin pihalle ja menin talliin. Jätin kassini hoitajien huoneeseen ja hain satulahuoneesta Karosin varusteet ja harjat. Koe viikko oli pikku hijaa tulossa koulunkin osalta, joten pitkään en kerkeäisi tallilla olemaan. Karos seisoskeli ylvään näköisenä hiekka tarhassa ja hirnui kun kuuli askelia pihassa. Tervehdin sitä nopeasti ja vein varusteet talliin. Sitten noukin maasta orin riimunarun ja otin sen kiinni. Köpöttelimme reipasta vauhtia talliin ja sidoin Karosin kiinni. Nuori ori hirnui ja puhisi, tömisteli jaloillaan ja heitti päätään. Aloitin harjaamisen. Hevosilla lähti karvaa ja pikku hiljaa alkaisi uusi karva kasvamaan, tällä kertaa hieman paksumpana. Suittuani hoitohevoseni puhdistin sen kaviot ja pistin suojat kaikkiin jalkoihin. Satuloin hevosen ja vaihdoin paksun nahkariimun suitsiin. Laitoin omat kamppeet päälle ja vein hevosen kentälle. Pieni kienttä oli onneksemme vapaana, joten nousin ratsaille ja aloitimme alku verryttelyt. Kävelin viisi kierrosta kentän ympäri ja kokosin ohjat. Lähdin asettelemaan hevosta ja siirryimme kevyeeseenraviin. Orilla riitti puhtia. Tein paljon puolipidätteitä ja voltteja. Vaihtelimme useasti suuntaa ja yritin saada hevosta koottua.

Oli niin hurjan ihanaa ratsastaa taas pitkästä aikaa Karosilla. Koulu kiireet rajoittivat hurjasti minun menemisiäni ja kun tallille meni, meni siinä helposti koko ilta. Päätin kumminkin nyt nauttia tästä hetkestä ja keskityin ratsastamaan allani kulkevaa oria. Karos meni nyt pieniä matkoja peräänannossa ja pysyi paremmin hallinnassa. Se oli pehmeämpi suusta eikä kallistunut peräänannossa liikaa eteen. Taputin sitä ja siirryimme laukkaan pääty-ympyrällä. Ratsastin oria tiukasti pienellä ympyrällä ja tässä todella huomasi että saumaton yhteistyö oli parasta. Karos alkoi pikku hiljaa asettua myös laukassa. Kun se oli saanut purettua pahempia energioita se jaksoi taas keskittyä ja menikin oikein hienosti. Taputin sitä, siirryimme käyntiin ja annoin vapaat ohjat. Hikikarpalot olivat nousseet kummallekkin. Kentän keskellä oli kolme estettä, yksi niistä oli n. 60cm korkea pystyeste, toinen n. 80cm korkea pystyeste ja kolmas 90cm korkea tasaokseri. Kokosin ohjakset ja otimme hetken harjoitusravissa taivuttelua ja erinäisiä väistöjä. Sitten nostimme vielä toiseen suuntaan laukan ja hyppäsimme huolellisella ja tasaisella hypyllä matalimman esteen. Kehuin Karosia ja tulimme sen toistamiseen. Jatkoimme siitä suoraan pitkän kaarteen kautta 80cm korkealle pystylle. Kun Karos sai huolellisen lähestymisen ja hyvän kannustuksen, se hyppäsi vain pienillä ja kevyilla avuilla ja tosi sujuvasti. Rummutin kättäni hevosen kaulaa vasten ja otimme pari etuosankäännöstä käynnissä. Kävelimme hetken niin että molemmat rauhoittuivat ja tulimme vielä kerran "radan" johon kuului 60cm pysty, 80cm pysty, 60cm pysty ja lopuksi 90cm okseri. Karos meni sen todella nätisti! Kiitin sitä ja jäähdyttelimme.

Vein hikisen hevosen talliin ja riisuin varusteet. Pyyhin sen sienellä ja runsaalla vedellä. Harjasin piikkisualla ja katsahdin jalat ja kaviot. Sitten hieroin hieman linimenttiä takajalkoihin ja vein hevosen karsinaan. Toin kasan maukasta heinää ja tarkistin että vesi oli ok! Pian Karos tulisi viedä tarhaan mutta tässä välissä kerkeisin hyvin pesemään sen varusteet. Niimpä kokosin kaikki sen nahkavarusteet satulahuoneen penkille ja rupesin urakalla pesemään ja huuhtomaan likaisia varusteita. Siinä meni oma aikansa ja kun vilkaisin pihalle huomasin että siellä oli jo asetta hämäräisempää. Menin viemään Karosin vielä illaksi pihalle ja siivosin sen karsinan pois isoista lantakasoista. Sen jälkeen lakaisin käytävän kokosin Karosin ruuat valmiiksi ja lähdin kotiin kassi olalla heiluen.

Sateinen kisapäivä

Syksyinen sadekausi on piinannut Heijastusta jo hetken aikaa eikä loppua näy. Hevoset möllöttävät tarhoissaan loimitettuina, takapuolet lehtiä lennättävää viimaa päin. Kenttä on kaikista epätoivoisista pelastusyrityksistä huolimatta löllöinen, eikä siellä tee kenenkään mieli treenata tihkusateessakaan. Odotellaan kauniita aurinkoisia, kirpeitä syyspäiviä!

Erityisesti tälle päivälle toiveet olivat korkealla: tänään järjestetään Heijastuksessa kenttäkilpailut! Vilkaistessani aamulla ulos ikkunasta teki mieli ennemmin kömpiä takaisin lämpimään peiton alle ja unohtaa koko kisat, mutta eihän niin voisi tehdä. Oli siis vedettävä sadevaatteet niskaan ja vielä unenpöpperössä hoidetun hevosten ruokinnan jälkeen lähdettävä katsastamaan maastoradan kuntoa ja yritettävä parantaa pohjaa parhaan mukaan. Onneksi mukaan lähti vähän muutakin talliporukkaa, joten radan tarkastus sujui vähän pirteämmissä tunnelmissa tulevaisuudensuunnitelmista ja päivän kulusta rupatellen.

Kauhukseni havaitsin tallille takaisin palatessamme että pihaan oli jo ajanut muutama kuljetusauto! Kiireesti riensin toivottamaan saapuneet tervetulleiksi ja opastin heidän autonsa parkkipaikalle hyvään järjestykseen. Talliapulaisten kiikuttaessa hevosia kiireen kaupalla tarhoihin aloin raahailla verryttelyesteitä löllöiselle kentälle ja kouluaitoja maneesiin. Onneksi sain apua viime hetken järjestelyissä ja ihmeekseni ehdimme aloittamaan maneesissa ratsastettavan kouluosuuden ajoissa! Joskin itse mussuttelin aamupalaani vielä parin ensimmäisen ratsukon suorituksen aikana yrittäen samalla tuomaroidakin..

Maneesissa istuen ja ratsukoita haukan katseella tuijotellen meni minun aamupäiväni - jossain vaiheessa ehdin jo ihmetellä eivätkö ratsukot koskaan lopu! Tuomarointipaikalleni kuulin tuulen huminan maneesin viereisissä puissa ja tasaisen sateen rapinan kattoon. Valot oli pitänyt laittaa päälle ulkona vallitsevan hämärän takia ja maneesissa leijaileva tuoksu muistutti minua uitetuista koirista ja kuumasta kahvista, jota katsomoon etsiytyneet ahkerasti hörppivät.

Lopulta sain nousta tuomarin penkistäni ja verrytellä puutuneita jäseniäni. Tallityöntekijä Elinalta kuulin vuolaan kertomuksen kuinka maastossa oli tapahtunut pari kaatumista mutta kaikki oli kuitenkin kunnossa, rata tietysti pelkkää kuraa ja vesilätäkköä. Komensin Elinan kaappaamaan pari muuta tallilaista mukaansa ja menemään rataa kunnostamaan, sillä aikaa kun itse aloin heitellä puomeja ja esteiden kannattimia maneesin pohjalle muutaman vapaaehtoisen avustamana.

Aikaa maastokokeen loppumisen ja rataestekokeen alkamisen välillä oli onneksi reilusti, joten ehdin käydä tallin toimistossa syömässä ja ruokkimassa omat hevosemmekin. Koska esteradalle ei tarvittaisi niin paljoa avustajia, komensin vakiotallitytöt Liisan, Kaisan ja Annikan ottamaan Minnin, Roomeon ja nuoren Keenan mukaansa ja käydä tarkastamassa mitkä maastoesteet kenties kaipaisivat korjausta ja missä kunnossa rata muutenkin oli.

Kohta jouduin taas palaamaan tuomarin paikalle, mutta onneksi estekoetta on aina viihdyttävämpi ja helpompi katsella kuin koulukoetta! Maneesin nurkissa vinkuva tuuli säikytti joitain hevosia, jotkut taas kaahasivat muuten vaan vähän reilummin ja lennättelivät puomeja reiluin ottein mennessään. Nähtiin radalla toki hillitympiäkin suorituksia, joita oli kieltämättä ilo katsella. Kuraton ratsukko sen sijaan oli harvinaisuus, ja voi kuinka kävikään sääliksi niitä ressukoita jotka olivat maastoradalla tippuneet ratsujensa selistä suoraan kuralätäkköön ja vieläpä näyttivätkin siltä!

Myöhään illalla vasta saatiin viimeisenkin luokan kokonaisvoittaja selville, palkinnot jaettua ja kunniakierrokset laukattua. Hiljalleen alkoivat kuljetusautot valua tallin pihasta pois, jäljelle jäi vain pois korjattavat esteet niin kentältä kuin maneesistakin ja väsynyt mutta onnellinen fiilis loppujen lopuksi ihan siedettävän hyvin sujuneista kisoista. Esteiden siirtämisen jälkeen lähtivät muut koteihinsa ja itse menin vielä talliin kuuntelemaan sateen ropinaa ja hevosten iltarehujen rouskutusta. Eikä se sade sitten loppujen lopuksi niin pahalta kuulostakaan, ajattelin nojaillessani illastavan vanhustamma Calinkan lämpimään kylkeen.

Tiukkaa koulutreeniä

Tänään päätin treenata kouluratsastusta Epun kanssa oikein toden teolla! Saatuani sen lukuisista metkuyrityksistä ja lievästä vastahakoisuudesta huolimatta harjattua ja varustettua, talutin sen kentälle keskelle vähäistä auringonpaistetta ja navakkaa tuulta. Tietysti herran piti katsella kentänvierustan puita ja pensaita ihan ihmeissään kun ne niin hirveästi huojuivat, enkä ensi yrittämällä meinannut edes päästä Epun selkään sen pyöriessä kuin väkkärä lähitarhojen tammoille esittäytyessään.

Kun vihdoin istuin satulassa jalustinhihnat sopivalle pituudelle säädettyinä, ei minun tarvinnut pyytää Eppua kahdesti lähtemään tallustelemaan kaviouraa pitkin löysin ohjin. Ensimmäisen kierroksen ajan Eppu otti sivuaskelia jokaisen vähänkin isomman puskan kohdalla ja puhisi ilmeisesti yrittääkseen karkottaa puskissa varmasti lymyävät kauhut kauemmas. Näemmä puhinakarkotus toimi, koskapa toisen kierroksen Eppu kiersi jo kaviouraa koko ajan seuraillen, vaikka yrittikin kulmissa oikoa ahkerasti. Kohta päätin että olisi aika keksiä Epulle jotain aktiviteettia ennen kuin se alkaisi itse kehitellä actionia, ja aloimmekin treenata kolmikaarista kiemurauraa - edelleen käynnissä löysin ohjin. Alkuun Eppu olisi vain halunnut kiirehtiä mutkasta toiseen joten kuten välillä suoristuen, mutta kun ahkerasti käytin istuntaa ja pohkeita niin alkoihan sitä kaivattua suoruuttakin lopulta löytyä.

Kun kiemuraura sujui kauniisti suoristuksineen, asetuksineen ja taivutuksineen, päätin että on aika aloittaa raviverkat. Kokosin ohjia jonkin verran ja hiuksenhienolla pohkeiden painalluksella kehotin Eppua siirtymään raviin - ja mielellään se siirtyikin, ponkaisten oikein vauhdilla ylös ja eteenpäin! Aloitin kevyessä ravissa ratsastamaan suurta kahdeksikkoa kahden pääty-ympyrän avulla, niin ettei Epun kuulunut suoristua lainkaan. Alku meni Epun osalta vain koikkelehtiessa suuressa vauhdin huumassa välillä lapa edellä ja pää ties minne suuntaan vääntyneenä, mutta kun aktiivisesti keskityin ohjillani ja pohkeillani kääntämään uljasta ratsuani niskasta asti ja hidastamaan sitä painoavuillani, alkoi se hiljalleen toimia paremmin ja paremmin. Laskemattomien kahdeksikkojen jälkeen vauhtikin alkoi vähän hiipua kun Eppu tajusi ettei saavuta mitään kaahottamisella, ja sain sen lopulta suorittamaan peräti kolme kahdeksikkoa oikein mallikkaasti.

Ennen kuin Eppu taas ehtisi kyllästyä, siirryin harjoitukseen jossa teimme lyhyiden sivujen puoliväleistä pohkeenväistöä noin pitkän sivun puoleenväliin. Nyt kun herra-ratsuni ei viitsinyt enää kaahottaa niin hirveästi, sujui harjoitus jo muutaman yrityksen jälkeen todella hyvin - Eppu asteli hienosti ristiin lievästi asettuneena juuri siitä lähtien ja sinne päätyen kuin pyysinkin.

Lyhyiden väikäyntien jälkeen olikin laukkaharjoitusten vuoro! Jo muutamankin kierroksen mittaiset välikäynnit saivat Eppuun taas reilusti lisää uutta virtaa, ja kentänvierustan pusikot täyttyivät jälleen peikoista ja möröistä. Ensimmäinen, suurella pääty-ympyrällä suoritettu laukannosto olikin hiukan turhankin vauhdikas, joten pyysin Epun heti raviin ja ruotuun jotta se muistaisi taas miten kouluhevosen kuuluisi nostaa kauniisti pyörivä, tasainen laukka.. Korvat niskaa pitkin valahtaneina Eppu laskikin askellajin raviksi, mutta ennen yhden pääty-ympyrän pienentämistä pikkuruiseksi voltiksi ei ravi ollut niin rauhallista että siitä olisi voinut kuvitellakaan nostavansa laukkaa!

Seuraavalla nostoyrityksellä Eppu osoitti selvästi mieltään sen mielestä liian tiukkoja kurinpitotoimiani vastaan, eikä ensin olisi tahtonut kuin kaahottaa turboravia laukka-avuistani välittämättä. Kun taas sain ratsuni takaisin ruotuun muutaman kierroksen tahtojen taistelun jälkeen, pyysin taas laukkaa ympyrällä ja tällä kertaa se nousikin ihan siivosti, vähän vastahakoisen tuntuisesti vain. Mutta kyllä Eppu taas pian unohti ärsyyntymisensä "niuhottamiseeni" ja alkoi laukata ympyrällä hyvin rullaavaa, tasaista laukkaa. Kun niin laukka kuin asetus ja taivutuskin olivat mielestäni kunnossa, vaihdoin laukan lennossa ja siirryimme ympyrälle toiseen suuntaan. Koska laukka pyöri hyvin tähänkin suuntaan, aloin tehdä kahdeksikkoa vaihtaen laukan aina keskellä suoraan askeleessa - alun hapuilun jälkeen tämäkin alkoi sujua ihan mukavasti, mutta orin koulutustason huomioon ottaen en jaksanut tämän liikkeen kohdalla suuremmin niuhottaa.

Viileästä tuulesta huolimatta niin minä kuin Eppukin kylvimme hiessä pitkänlaisen laukkailun jälkeen ennen kuin pyysin taas kaikenlaiset pelot unohtaneen ratsuni harjoitusraviin. Tällä kertaa se ei ollutkaan mitään hirveää kaahotusta, vaan ihan siivoa ja satulaankin miellyttävän tuntuista ravia. Koska Eppu nyt tuntui taas oikein yhteistyökykyiseltä, päätin kokeilla lisättyä ravia lävistäjällä: ja niin sitä liidettiin kentän lävitse! No, ensimmäinen kerta oli vielä vähän hapuilua, mutta toisella yrityksellä Eppu yritti todellakin parhaansa ja pystyikin niin loistavaan suoritukseen että katsoin viisaimmaksi lopettaa kaikki vaativammat hommat siihen.

Ravailimme hetken ympäri kenttää tehden ympyröitä, kaarroksia ja voltteja, samalla kun annoin Epulle hiljalleen lisää ohjaa. Orin ravi pysyi koko ajan rennon letkeänä ja pää alkoi painua alemmas sitä mukaa kun ohja löystyi, ja ohjien roikkuessa täysin pitkinä hidastin nyt oikein kuuliaisen, ilmeisesti laukkailusta vähän väsähtäneenkin ratsuni käyntiin painoavuilla. Käynnissäkin teimme vielä ympyröitä ja suunnanvaihtoja löysin ohjin viiltävän tuulen tuivertaessa Epun pitkässä harjassa ja kylmentäessä nopeasti lämmenneitä lihaksia. Kovin pitkään emme kentällä kävelleetkään, mutta kävin vielä taluttamassa Eppua hetken verran metsän suojassa ennen kuin vein nyt jälleen tammoille hörhöttelevän orin talliin jossa riisuin siltä varusteet, harjasin sen pintapuolisesti ja heitin vielä selkään ulkoloimenkin jottei hionnut ori vain vilustuisi tuulessa ja tuiskeessa. Vaan eipä tuntunut tuuli ja tuiske Eppua haittaavan, päinvastoin se suorastaan nautti kun sai nyt vapaasti juosta karkuun kaikkia mörköjä joita aina tuulella maan pinnalle jostain putkahtelee..

Syysmaastoilua ja äitiysliikuntaa

Sumuinen maisema levittäytyi joka puolellamme kietoen meidät pehmoiseen vaippaansa. Taputin hansikoidulla kädelläni Emman kaulaa, johon oli jo pikkuhiljaa alkanut kasvaa paksumpaa talvikarvaa. Tamma nousi jyrkähkön mäen kevyen oloisesti ja ponnahti innoissaan raviin kun annoin kevyesti pohkeita mäen päällä. Ravasimme harjun laella kiemurtelevaa, mäntyjen reunustamaa polkua siihen asti kunnes siitä haarautui pienempi, vadelmapusikkojen lähes tukkima polunpahanen joka lähti laskeutumaan rinnettä alas kohti kaunista lehtometsää. "Ehei, tässä ei kuule ravata ettei olla kohta molemmat polvillamme noissa pusikoissa", totesin huvittuneesti innokkaalle tammalleni.

Päästyäemme turvallisesti rinteen alas ja polun levennyttyä hetken kuluttua koivikon keskellä kulkevaksi hiekkatieksi, kuiskasin innoissani tamman korviin: "no nyt mennään!" Ja pienestä pohkeiden painalluksesta Emma nosti pehmeän laukan - tuuli ja tamman ruskeat jouhet pyyhkivät kasvojani, puut vilisivät silmissä ja maa tuntui tärähtelevän suomineitoni kavioiden tömähdellessä tien pintaan. "Okei, eiköhän nyt kuule ole jo aika hidastaa", totesin rauhoittelevalla äänellä innoissaan pärskivälle ratsulleni hidastaessani vauhtia ohjaksilla ja istunnalla.

Saimme ravata pitkään kiemuraista mökkitietä ennen kuin Emma alkoi rauhoittua reilusta laukkapätkästä. Taputin sitä taas tyytyväisenä ja hetkeksi syvennyimme molemmat katselemaan lähimaisemia tien jatkaessa kiemurteluaan peltojen keskellä. Kirkkaana syyspäivänä maisema olisi ollut upea, mutta nyt kaikki oli kietoutunut sankkaan sumuun.

Saavuimme tallille tältä lyhyehköltä mutta mukavalta ja rentouttavalta maastolenkiltämme koivukujaa pitkin, ja mennessään Emma tervehti hörinällä tarhailevia tallikavereitaan. Päätin hoitaa sen ulkona koska ilma ei edes ollut kylmä ja koska se niin mielellään hamuili hoitopuomin lähistön viimeisiä voikukanlehtiä. Riisuttuani Emman varusteista harjasin sitä pitkään ja hartaasti, mistä tamma selvästi nautti täysin rinnoin. Putsasin sen kaviot ja syynäsin hännän ja harjankin läpi takkujen, takiaisten ja muun ylimääräisen tavaran varalta. Pitkän hoitohetken jälkeen päätin että Emman olisi aika päästä tarhailemaan Keenan ja jo pitkällä kantavana olevan Gildan kanssa.

Vaikka suunnittelinkin ulkoiluttavani seuraavaksi Emman tytärtä Ensinaa, en kuitenkaan voinut vastustaa shettistamma Gildan sulosilmien anovaa tuijotusta ja kaappasin sen matkaani samalla kun päästin Emman nautiskelemaan syksyn vähenevistä ruohorippeistä. Pikkuinen ja huvittavan pyöreä Gilda kipitti vierelläni reippaasti tallin suuntaan riimunnarun roikkuessa löysänä, ja matkan varrella aloitin jo sen paksun ja pörröisen etuharjan setvimisen. Tallin luo päästyämme sidoin vuorostaan Gildan hoitopuomiin ja sen harjat haettuani aloitin harjaamisen ensin pyörivin liikkein kumisualla. Vatsan kohdalta pyöritellessäni Gilda vähän liikahteli ja heilutteli korviaan, mutta selän ja kaulan kohdalta pyöritellessäni tamma rentoutui täysin. Kumisuan jälkeen vuorossa oli pölyharja ja viimeisenä juuriharja - siivottuani Gildan kaviotkin irrotin uneliaan oloisen tamman harjauspuomista ja lähdin taluttamaan sitä maneesin ja askellajibaanan suuntaan.

Ajattelin kävelylenkillä katsastaa mitä muillekin tallilaisille kuului, sillä talli oli vaikuttanut täysin autiolta varustehuoneessa pistäytyessäni. Kentällä näyttivät harjoittelevan Cinnamon hoidokkinsa Astrilla PIC:n kanssa, kun taas maneesista kuului selviä estetreenin ääniä ja ovesta kurkistaessani näin Wonderin ja Karosin sekä Elinan ja Donan loikkimassa sekalaisten estekyhäelmien yli. Baanan lähellä metsän nurkalla törmäsin Ulrikaan joka ohjasajoi nuorta vuonotamma Luciaa tallille päin. "Hei Ulrika, mites teillä on Lucian kanssa sujunut?" kysäisin antaen Gildan mutustaa pienen kuusen oksaa pysähtyessämme. "Oikein hyvin, Lucia on kyllä niin fiksu tamma! Tuolla pellon reunalla mentäessä ilmestyi sinne sumun keskelle hirvi ihan yhtäkkiä, mutta Lucia vain tuijotti sitä ja pikkuisen jännittyi kun metsänelijä lähti koikkelehtimaan pellolla lähemmäs, mutta heti kun hirvi muutti suuntaa niin Luciakin tyytyi vain pärskähtämään vähän hämmästyneenä", Ulrika tilitti silmät loistaen suu hymyssä, selvästi ylpeänä tulevan valjakkotähtemme fiksusta käytöksestä. "Hahhah, no sehän on hyvä ettei neiti ole mikään hötkyilijä", totesin hymyillen vähintään yhtä leveästi kuin Ulrika. "Mites tallissa ei ollut ketään karsinoita siivoamassa, joko ne on kaikki siistitty?", ihmettelin muistaessani. "Aa, Liisa ja Kaisa soittivat ja ilmoittivat tulevansa auttamaan tallihommissa ihan kohta, niin ajattelin että he saavat sitten siivoilla niitä karsinoita. Kun tulin luvanneeksi että pidät heille sitten ratsastustunnin iltapäivällä.." Ulrika selitti muuttaen äänensävynsä vihjaavaksi viimeisen toteamuksen kohdalla. "Ah, selvä. Noo, he saavatkin sitten liikuttaa vaikka Demthenen ja Randomin sitten tunnille tullessaan. Mutta meidän pitää nyt ainakin Gildan kanssa jatkaa matkaa että ehdin vielä Ensinankin ennen ruokinta-aikaa puunata ja treenata. Että nähdään taas!" hihkaisin Ulrikalle joka toivotti mukavaa kävelylenkkiä ja hennolla ääniavulla pyysi taas Lucian siirtymään käyntiin.

Pitkää lenkkiä emme kyllä Gildan kanssa tehneet. Kävelimme baanalta lähtevää tietä pellon ja metsän välissä lätäköitä väistellen, tähyillen aina välillä ympäristöä hirvien varalta. Pellon vaihduttua metsäksi lähti tie laskeutumaan loivasti kohti rantaa, ja jatkoimme matkaamme verkkaisessa käynnissä auringon pilkahdellessa välillä pilviverhon välistä. Saavuttuamme järven rantaan totesin että suurimmat sumumäärät olivat jo kadonneet järveltäkin ja kannustin reippaasti mukana tepsutelleen Gildan vatsaa hölskyttävään raviin. Pitkään emme ravanneet, mutta kohta jo käännyimmekin ylämäkeen vievää tietä laidunten ja tarhojen välistä kohti tallia.

Tallilla hieroin Gildaa vielä hetken aikaa vain huvikseni ja tamman mieliksi, mutta sitten totesin kellon olevan jo niin paljon että oli aika viimein hakea Ensina laitumelta ja alkaa harjoitella sen kanssa normaaliin tapaan harjattavana ja talutettavana käyttäytymistä. Suunnittelin lisäksi tutustuttavani sitä vähän puomien ja estehypyn saloihin maneesissa ja sen laidunta kohti tallustaessani suunnittelin myös Liisan ja Kaisan varalle tiukkaa koulutreeniä - pohkeenväistöjä, paljon laukkatreeniä... Ah miten mukavaa olisikaan päästä taas rääkkäämään ahkeria vakiokävijöitämme tiukalla treenillä, mietin pirullinen hymy huulillani kun huhuilin kaunista suokkivarsaa luokseni laitumelta.

Syystunnelmointia

Istuin reippaasti kävelevän Stefanin kärryillä kietoutuneena vedenpitävään takkiin ja kaulaliinakerrokseen - hyytävä syksy saapui selvästi heti syyskuun myötä. Kostean viileä aamu-usva kietoutui ympärillemme ja pihlajoiden punaisina loistavista marjoista roikkui vesipisaroita. Mutainen tie päästi hiljaisia imukuppimaisia ääniä Stefanin kavioiden noustessa sen pinnasta ja välillä hiekka rahahteli kärryjen renkaiden alla. Paljaiksi ajellut pellot levittäytyivät vasemmalla puolellamme usvan alla, kun taas oikealla puolella kohosi kosteuden vuoksi punertavan sävyn saanut mäntymetsä.

Nousimme pienen mäen päälle Stefanin heilutellessa harjaansa ja halutessa kiihdyttää vauhdin raviksi. Tiukalla ohjienpidätyksellä ja kevyellä ääniavulla pidin sen kuitenkin käynnissä aina mäen alapuolelle asti. Siellä eteemme avautui suora, molemmilta puolilta peltojen reunustama tie, joten maiskautin Stefanin reippaaseen raviin. Hurja ravuriorini juoksi harja ja häntä tuulessa hulmuten välittämättä viiman viileydestä tai tiestä lentävästä kurasta. Metsänreunassa toppuuttelin orin hurjaa menoa hitaampaan raviin, ja pienten vastustelujen jälkeen vauhtimme hidastui rennoksi lönkyttelyksi - vieläkin Stefan kyllä jaksoi riuhtoa päätään ja heitellä jalkojaan mielenosoituskellisesti.

Kaartaessamme pienemmälle tielle, oikeastaan vain punertavien havunneulasten peittämälle polulle, oli pakko hidastaa käyntiin ja suorastaan yllätyin miten vähän Stefan tätä tekoa vastusteli. Löysin ohjin löntystelimme eteenpäin vesipisaroiden tipahdellessa sammaleiseen maahan lähes äänettömästi ja kevyesti napsahdellen takilleni. Tupsahtaessamme metsästä lilluvan märän niityn laitaan kannustin Stefanin taas raviin, mutta tällä kertaa meno ei ollut yhtä vauhdikasta kuin ensimmäisellä ravipätkällä.

Ravailimme leppoisasti eteenpäin jälleen metsän keskelle ja siellä harjun laelle. Lähtiessämme laskeutumaan jyrkähköä mäkeä jouduimme hidastamaan käyntiin, ja Stefan joutuikin keskittymään kunnolla siihen mihin kavionsa asetti. Jatkettuamme käynnissä jonkin matkaa mäen jälkeenkin saavuimme järven tuuliselle rannalle, jonne vesi loiskui reiluina laineina. Kannustin Stefanin viimeiseen reippaaseen ravipätkään ennen kuin sukelsimme sekametsikön keskellä mutkittelevalle polulle, jonka vieressä kasvavat pusikot kastelivat meidät ihan täysin. Kielloistani huolimatta Stefan rouski satunnaisia vadelmapusikkojen lehtiä matkalla tallille, mutten oikeastaan jaksanut asiasta häirintyyä tänä rauhallisena aamuna kun Stefankaan ei ollut järjestänyt lenkillä kummempia kohtauksia vaan toiminut oikein mukavasti - vaikka varustettaessa ori oli kyllä taas jaksanut kiukutella kun se piti sitoa kiinni karsinassa karkailun estämiseksi..