Laidunnautiskelua

15.5.

Kesä hipsuttelee jo reipasta vauhtia kohti Suomea ja Heijastusta! Pikkulinnut visertelevät iloisesti heti aamun valjettua, puiden lehdet varoittelevat puhkeamisestaan kirkkaalla vaaleanvihreällä värillään ja ruohikkokin on luopunut tylsän harmaasta ja ruskeasta väripeitostaan :) Vielä eivät ole haarapääskyt saapuneet rakentelemaan pesiään tallin katon alle, mutta eivätköhän pääskysetkin pian tule - ja silloin voidaankin jo virallisesti julistaa kesä saapuneeksi!

Värikkään loppukevään tuomaa iloa lisää ainakin minun kohdallani se että uusia tarhoja on pystytetty jo kolme kappaletta! Vielä kolme tarhaa pitäisi saada pystyyn, mutta kun naapurin isäntäkin on koko viikon ajan auttanut pystyttelyssä pitäisi viimeistään ensi viikon lopulla olla loputkin tarhat pystyssä.

Omista hevosistamme kantavat tammat, Demites, Woa ja Calivera, muuttavat pian yhteiselle laitumelle kun Demikin jää kuun lopulla mammalomalle kisakentiltä. Caliveran varsaloma alkaa ensimmäisenä, se nimittäin aloittaa lomansa jo sunnuntaina. Woa seuraa perässä sitten ensi viikon perjantaina ja Woa 30. päivä tätä kuuta. Nämä tammat ovatkin sitten jo palanneet kisaradoille kun Whirella jää varsalomalle 30.7. - sitä ennen Liinu kisaakin ahkerasti varsinkin estekisoissa.

Muiden hevosten lomista en ole vielä tehnyt päätöksiä. Loput kouluhevoset ainakin kisaavat sinne asti kunnes mainitsemani kolmikko tulee takaisin mammalomalta, ehkä sitten olisi aika muidenkin kouluratsujen pitää lomaa? Silla voisikin mennä Liinun kaveriksi, Kari, Seri ja Pepe taas voisivat samoihin aikoihin mennä samalle laitumelle lomailemaan.. Eläkeläiset voisivat lähteä heti 27. tätä kuuta lomille ja Teri voisi liittyä joukkoon sitten kesäkuun lopussa jäädessään kisaeläkkeelle :)

Tallin nuorukaiset eivät varsinaista lomaa saa, vaan joka päivä tehdään Keenan kanssa talutus- ja kaikenlaisia totutusharjoituksia Empaatin alkaessa totutella piakkoin satulaan ja sitten ratsastajaan ja ratsastuksessa käytettäviin apuihin. Empaatti on tottunut loistavasti kaikenlaiseen käsittelyyn, antaa harjata itsensä joka puolelta ilman minkäänlaisia ongelmia. Kavioidenkin hoitoon herra suhtautuu niin välinpitämättömästi kuin ikinä hevonen voikin, talutettaessa herra on oikea fiksuuden perikuva ja tottelee taluttajaansa todella kuuliaisesti. Suitsiin totuttaminen ei ollut Empun kanssa mikään ongelma, vaikka kuolaimet eivät nuoren orin mielestä maailman mukavimpia vempaimia olekaan.

Keena on reipastunut ihan mielettömästi siitä kun saapui Heijastukseen, nyt pikkutamma tekee sujuvasti tuttavuutta niin muiden hevosten, ihmisten kuin koirienkin kanssa. Toissapäiväisellä talutteluretkellä tallin lähellä törmäsimme hirveenkin, mutta onneksi Keena ei järjestänyt kohtausta vaan ensin vain jähmettyi paikoilleen ja tarkkaili hirveä lievästi kauhistuneena, mutta kun hirvi ei tehnyt lähestymisyrityksiä niin Keena selvästi rauhoittui vaikka jatkoikin hetken aikaa matkaa puhisten ja tanssahdellen. Monesti kevään aikana on tullut todettua että Keena pitää vedestä joka suhteessa - pesut ja pelkät jalkojenkin suihkuttelut ovat huippuhauskoja, ja sateisella ilmalla ulkona ollessaan Keena oikein ryntää metsän kätköistä sateeseen nautiskelemaan ja vesilammikoissa pyörimään! Ja mikäs sen mukavampaa kun tamma on niin vaalea väriltään…

Mutta nyt riittää satuilut, pitää rientää auttamaan tallitöissä! Iltapäivällä voisikin käydä isommalla porukalla maastossa kun on näin kaunis auringonpaiste ja niin tyyntäkin vaihteeksi kauheiden puhurien jälkeen…

Kouluvääntöä

Epätoivoisesti koitin onnistua kipuamaan innosta steppailevan, mutapaakkuja kavioistaan ympäriinsä viskovan ratsuni selkään. Pohdin, oliko sittenkin ollutkin vain toiveajattelua että mudasta raskas kenttä saisi Epun edes hetkeksi hidastamaan tahtia, niin energiseltä ori vaikutti - ainakin vielä.

Kun vihdoin istuin satulassa, päästin Epun lompsimaan kaviouralle tuttuun pikakävelijän tahtiinsa samalla kun mittailin jo kuluneen oloisia jalustinhihnoja koulutreenipituudelle. Saatuani satulan valmiiksi aloin pyöritellä Eppua ympyröillä ja mitä erikoisimmilla kiemuraurilla ympäri kenttää jottei sen huomio kiinnittyisi kentän ulkopuolisiin tapahtumiin.

Kun Eppu tuntui keskittyvän vain apuihini, pyysin sitä nostamaan ravin. Vähemmän yllättävästi siirtyminen oli valtaisia mutaräiskäleitä nostattava, mutta samalla Eppu joutui myös keksimään että kinttuja pitänee mutaisella pohjalla nostella vähän normaalia reilummin eikä vain liikutella vauhdilla edestakaisin. Sain siis todella kuoppaista kyytiä mutta yritin suhtautua tilanteeseen tyyneydellä vaikka pompinkin normaalista täysin poikkeavasti satulasta ilmaan ainakin puoli metriä joka askeleella.

Vääntäessäni ratsuani kahdeksikolla kunnon asetukseen ja taivutukseen kuulin tallityttö Elinan huutelevan kentän laidalla. Hidastin turhautuneen Epun käyntiin ja käveltyämme Elinan luokse kuulin ihastuttavan ehdotuksen: hän voisi pitää meille lyhyen valmennuksen! Tuumasta toimeen siis, ja kohta jolkottelimme tahallisen reipasta kevyttä ravia suurella keskiympyrällä, jossa minun piti istua täydellisesti, taivuttaa Eppu reilusti sisäänpäin ja asettaa se vuoroin sisään, vuoroin ulos. Nyt jopa Epun hymy ja ennen kaikkea vauhti alkoi hiljalleen hyytyä kun sitä oikein käskettiin kulkemaan reippaasti!

Vaikka istuntani ei kuulemma missään vaiheessa täydellinen ollutkaan, päästi Elina meidät ympyrältä, mutta ei armahtanut sen suuremmin. Seuraavaksi tehtävämme oli tehdä lävistäjällä kulmasta kulmaan pohkeenväistö, nostaa kulmassa laukka, tehdä laukassa pääty-ympyrä, hidastaa kulmassa raviin ja tehdä taas lävistäjällä pohkeenväistö. Ensimmäinen pohkeenväistömme sujui vähän niin ja näin Epun ajatusten ilmeisesti haahuillessa kentän ohi talutetuissa tammoissa, mutta laukan ori nosti heti ensimmäisestä vihjeestä. Ympyrästä tuli kieltämättä hieman enemmän ovaali kuin oikea ympyrä, eikä laukka loppunutkaan kulmaan vaan jatkui iloisesti pitkän sivun puoliväliin. Reiluilla ohjasotteilla sain Epun lopulta hidastamaan, mutta pohkeenväistöstä tulikin sitten surkeasti valmisteltu ja kiemurainen. Saimme Elinalta kunnon haukut niskaamme ja ainakin minä päätin skarpata heti seuraavassa laukkaympyrässä, ja alkoihan koko harjoitus hiljalleen sujumaan, vaikka välillä tuntuikin ettemme Epun kanssa olleet aivan samalla aaltopituudella.

Tämän monipuolisen harjoituksen jälkeen Elina antoi armahduksen ja luvan kävellä hetken aikaa löysin ohjin. Huomasin Epun hionneen ja totesin samalla ettei sen käynti ollut aivan yhtä ylitsepursuvaa kuin alkutunnista - Elinan tiukka rääkki ja mutainen kenttä olivat tainneet tehdä tehtävänsä.

Mutta rääkki ei ollut vielä ohi. Koska Elina oli koko kävelymme ajan läksyttänyt minua siitä että Eppu ei vastaa apuihini tarpeeksi nopeasti, jouduin jättämään ohjat löysälle ja nostamaan jalustimet satulan eteen. Elina raahasi kentälle pujottelutolppia ja arvasinkin jo tulevan tehtävämme pujottelu ensin käynnissä, sitten ravissa ja lopulta laukassa. Käynnissä vaikein tehtäväni oli Epun kiinnostuksen pitäminen asiassa, mutta totesin myös että yllättävän monet kaarteet menivät pitkiksi toisin kuin olin kuvitellut. Ravissa tehtävä sujui vähän paremmin, joskin sain todella tehdä töitä erityisesti painoapuni kanssa että sain Epun pysymään mahdollisimman lähellä keppejä kuitenkaan niihin törmäämättä. Laukkaharjoitusta odotin pienellä kauhulla, ja surkeastihan se menikin! Välillä joka toinen keppi jäi välistä ja välillä Eppu ei tuntunut lainkaan tajuavan mitä siltä halusin.

Yhteistyömme ilmeiseen surkeuteen turhautuneena Elina käski meidät edelleen löysin ohjin kahdeksikolle laukassa niin että laukanvaihto piti tehdä ravin kautta aina kahdeksikon keskellä. Monta kertaahan siinä meni ennen kuin kahdeksikon puoliskot olivat Elinan mielestä soveliaita ympyröitä ja erityisesti ravin kautta laukan vaihtaminen tuotti tuskaa kun Eppu ei olisi halunnut kuunnella pidätyksiäni ollenkaan. Mutta lopulta, laskemattomien kahdeksikkojen jälkeen, saimme Elinalta kiitosta hyvästä kahdeksikosta ja saimme siirtyä loppuraveihin ja käynteihin, joiden aikana hikeä valuva ratsuni ei yrittänytkään spurttailuja.

Saimme loppukäyntien ohessa kuulla Elinalta karvaat kommentit: "Ensinnäkin teidän väliltänne puuttui selvästi kunnon yhteistyö ja kunnioitus. Yrität olla pomo joka vaikka väkisin käskee ja määrää, eikä Eppua lainkaan kiinnosta sellainen järjestys. Teidän pitää saada yhteistyönne pelaamaan, ja siihen auttaa se että kuuntelet ratsuasi vähän enemmän, sitten Eppuakin ehkä kiinnostaisi yhteistyön tekeminen. Tosin sille sen vauhdille sun pitää tehdä jotain vaikka sitten väkisin, mutta kuten jo varmaan tiedätkin tarvitset siihen painoapua. Opettele enemmän ratsastamaan muilla avuilla kuin ohjilla, turvaudut niihin liikaa etkä aina ihan tunnu tajuavan että hevonen on kuitenkin pääasiassa sun alla eikä ohjien päässä. Joten ihan pikku vinkki vain: opettele ratsastamaan." Onneksi viimeistä lausahdusta seurasi reilu silmänisku.. ;)

Talvinen maastoajelu

Pakkanen paukkui puissa ja nipisteli posket punaisiksi huuruttaen ajokkini Ainottaren turpakarvat valkoisiksi lumitikuiksi. Muutama tähti tuikki vielä satiininsinisellä taivaalla, metsän takaa taivaanrannasta alkoi kuitenkin jo kajastaa oranssia valoa auringonnousun merkiksi. Parhaillaan kävelimme aamuvarhaisen lenkin alkuvaiheessa Heijastuksen laidunten poikki kulkevaa tietä kohti järvenrantaa, josta meitä lähestyi jo napakka tuulenvire.

Ainottaren pää keinui ja harja heilahteli verkkaisten käyntiaskelten tahdissa samalla kun yöllä satanut kiiltävä puuterilumi narskui sen kavioissa ja liu'utti reen jalaksia pinnallaan. Rannalle saavuttaessa Aikku ponnahti reippaaseen raviin heti pienestä kehotuksesta mutta alkoi pian hidastella lumikinoksen kasvaessa suuremmaksi ja suuremmaksi edetessämme kohti järvenselkää. Keskellä järveä puhalsi hyinen tuuli joka oli kuljettanut kinokset sieltä kohti rantaa, ja tammaseni jaksoi taas reipastaa askeltaan harja hulmuten.

Nousimme ylös jyrkähköä rantapengertä tallimme oman hiekkarannan ollessa selkämme takana kaukana järven vastakkaisella puolella. Ainotar puuskutti kevyesti tarvottuaan hangessa ja sen kaulalle alkoi kerääntyä hikeä joka jäätyessään värjäytyisi sekin valkoiseksi. Muutamista epämukavista penkereellä kasvaneista pajupusikoista läpi tarvottuamme ja niihin enemmän tai vähemmän sotkeuduttuamme pääsimme auratulle rantatielle jota reunustivat ihastuttavasti kimaltelevat, lumen verhoamat vanhat tuomet. Kannustin Aikun rentoon raviin, jonka aikana tamma pärski ja heilutteli päätään tyytyväisenä tien hangettomuudesta.

Pitkän aikaa huristelimme kotia kohti pitkin tätä mukavaa tietä josta oli mitä kaunein näköala järvelle, mutta jonkin ajan kuluttua poikkesimme kapeammalle tielle joka nousi mäenrinnettä poispäin järvestä. Tie oli vaikeakulkuisempi kuin kulkemamme rantatie, vaikka ei kuitenkaan aivan täysin lumikinosten peitossa. Siispä hidastin Aikun käyntiin ja annoin sen tallustaa löysin ohjin ja pysähtyä välillä uteliaana repimään lumisia puidenoksia joista lentävää lunta tamma sitten lähti karkuun rennosti jolkotellen. En voinut kuin nauraa ikilapsekkaan tamman hölmöilylle ja unohdinkin kokonaan oman kylmyyteni.

Kulkemamme tie kuitenkin pieneni pienenemistään ja oli pakko lähteä taas laskeutumaan kohti järvenjäätä, mutta ei laskeutuminenkaan aivan ilman puihin törmäilyjä sujunut... Aikulle sainkin jakaa paljon kiitosta sen fiksusta käyttäytymisestä kun reki sen takana kolisi ja jysähteli puihin tämän tästä tamman joutuessa samalla tarpomaan polveen ulottuvassa hangessa. Lopulta olimme kuitenkin taas jäällä, jossa päästin Aikun ravaamaan niin reipasta vauhtia kuin se vain itse tahtoi - ja melko reipasta tahtia etenimmekin kotia kohti heti kun alkumatkan kinoksista oli päästy eroon. Kaviot jysähtelivät lumiselle jäänpinnalle tarmokkaasti ja tamman häntä huiskui kasvoilleni samalla kun tuuli tuprutti lunta päällemme sivusuunnasta.

Kun sitten olimme läpäisseet viimeisetkin hanget jäänpinnalla nyt taas hidastuneessa ravissa siirsin Aikun käyntiin, ohjasin sen tallille vievälle tielle ja annoin sen taas venyttää kaulaansa nautinnollisen oloisesti ohjien levätessä löysinä sen hionneella selällä. Samassa tajusin että taivas loisti nyt upean punaisenkirjavana, pohjoisesta oli tosin lähestymässä synkkä pilvirintama joka enteili taas lisää lumikinoksia - muta lumessa tarpominenhan tekisi hevosille vain hyvää!

Tallin edessä pysäytin Aikun, irrotin reen valjaista ja talutin totisesti mukavasti hionneen tamman sisälle pesukarsinaan johon kiinnitin sen molemmin puolin naruilla, vaihdoin suitset riimuun ja aloin reipasta tahtia riisua valjaita. Palatessani viemästä valjaita varustehuoneeseen tuikkasin porkkanan kyllästyneen oloisen tamman suuhun ja se alkoi rouskutella tyytyväisenä. Pyyhin Aikun suhteellisen turhasti hikiviilalla kun kaikki hiki oli jämähtänyt tamman karvoihin huurun muodossa, mutta reipas hieronta pyyhkeellä auttoi huomattavasti enemmän tamman kuivaamiseksi. Asetin ympärilleen kiinnostuneena kuikuilevan tamman selkään hikiloimen ja vielä uuden puuvillaisen, ruudullisen talliloimen ennen kuin talutin sen siivottuun karsinaansa ja heitin vielä tyytymättömän oloisen turvan eteen sylillisen heinää, joka alkoikin heti kadota parempiin suihin tamman silmien tuikkiessa iloisesti. Rapsuttaessani Aikkua korvan takaa se kyhnytti päätään olkapäähäni saaden minut iloisemmaksi kuin varmasti uskoikaan! Mukava piristys ennen puuduttavan tylsää varusteidenpuhdistustuokiota..

Valmennus

Taluttaessani Novaleron maneesiin ei siellä vielä näkynyt muita. Nousin kuitenkin paikkoja innokkaasti silmäilevän, paikallaan steppailevan ratsuni selkään ja lähdin kiertämään kaviouraa löysin ohjin nauraen Novalle joka kulki innokkaasti puhisten kaula kaarella.

Hetken käveltyämme saapui paikalle muitakin ratsukkoja, joita Nova tietysti tervehti raikuvalla hirnunnalla joka tärisytti minuakin satulan läpi. Sain ottaa ohjia tuntumalle ja olla tarkkana pohkeideni kanssa kun herra Ori tahtoi kovasti mennä tekemään tuttavuutta erään kauniin puoliveritamman kanssa. Taas hetken hötkyiltyään Nova kuitenkin rauhoittui ja tyytyi muiden tavoin kävelemään ympäri kaviouraa - yrittäen oikoa kulmissa aina silloin tällöin.

Kohta katsoin aiheelliseksi alkaa raviverryttelyt, joten siirryin uran sisäpuolelle ja pyysin Novaa raviin kevyellä pohkeiden painalluksella. Ori oikein loikkasi eteenpäin aloittaen mahtipontisen raviaskelluksensa, joka harjoitusravissa olisi pompauttanut minut puoli metriä ilmaan - nyt kuitenkin kevensin ja samalla kääntelin Novaa isoille ja pienille volteille ja ympyröille, teimme kahdeksikkoa ja vähän suoruusharjoituksia lävistäjällä. Alkuun suoraan kulkeminen ei tuntunut Novasta mukavalta, mutta pitäessäni pohkeeni tiukasti orin kyljissä ja painon keskellä satulaa kulki se lopulta kiitettävän suorasti. Asetukset ja taivutukset eivät sen sijaan tuottaneet mitään ongelmia innokkaasti pyörivälle ratsulleni.

Aivan huomaamattani oli maneesiin astellut myös valmentajamme, pitkänhuiskea kouluratsastajanainen hiukset pitkällä poninhännällä selkää pitkin. Yhtäkkiä hän vain kaikuvalla karjaisullaan komensi meidät riviin eteensä ja alkoi selvittää valmennuksen ensimmäistä tehtävää. Nova ei onnekseni vaivautunut kummemmin liikuskelemaan rivissä seisoessamme, vaan pureksi vain kuolaimiaan keskittyneen oloisesti ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.

Tarkkojen ohjeistusten jälkeen saimme aloittaa ensimmäisen tehtävän, joka oli laukkaharjoitus. Toisella pitkällä sivulla oli puomeja reiluilla väleillä, toisella sivulla puomit olivat pienemmän matkan päässä toisistaan. Ensin oli siis tarkoitus laukata pitkä sivu pitkillä askelilla, sitten normalisoida laukka pääty-ympyrän ajaksi ja seuraavalla pitkällä sivulla piti taas koota laukkaa, jälleen tehdä pääty-ympyrä normaalissa laukassa ja niin edelleen.

Nova nosti laukan odotusteni mukaisesti hiuksenhienoista avuista eikä onnekseni spurttaillut lainkaan - se tuntui rentoutuneen täysin raviverryttelyjen aikana. Pyytäessäni Novaa venyttämään askeltaan se kyllä venytti upeasti, mutta heti sain kuulla valmentajalta karjaisun siitä etten oikeasti ratsastanut hevosta, pyysin vain lisää laukkaa ja Novan toteltua vain istuin kyydissä. Karjaisusta säikähtäneenä menin itse aivan sekaisin ja Nova kolautteli kavioitaan puomeihin oikein olan takaa. Lyhyellä sivulla lyhensin sen laukkaa ja ympyrän pyörähdimme tasaisin askelin, joskin Nova heitteli päätään ärtyneenä aiemmin kolisseista puomeista.

Uudelle lyhyelle sivulle tultaessa lyhensin laukkaa ja keskityin täysillä, jolloin puomit ylittyivät vain yhdellä kolahduksella pitkän sivun lopulla kun keskittymiseni hetkeksi herpaantui. Nova pidensi taas laukkaa mielellään normaaliin ja tämä ympyrä sujui niin esimerkillisesti että saimme valmentajaltakin kehuja. Jälleen askelten pidennyt pitkälle sivulle, ja keskittyessäni täysin askelten hallintaan en tajunnut että emme kulkeneet läheskään keskeltä puomeja kuten oli tarkoitus. Jälleen sain kritiikkiryöpyn niskaani ja tsemppasin täysillä aina siihen asti kunnes seuraava lisäyskin sujui mallikelpoisesti ja saimme opettajan hyväksynnän.

Laukkaharjoitusta teimme vielä parin onnistuneen yrityksen verran ennen kuin saimme siirtää hevosemme käyntiin ja antaa hetkeksi pitkät ohjat. Nova olikin pitkäaikaisesta laukkaamisesta ja kovasta keskittymisestä hiukan hionnut ja venytti kaulaansa nautinnollisesti lompsiessaan uraa pitkin. Kävellessämme valmentaja selitti seuraavan harjoituksen: harjoitusravissa pitkän sivun alusta pohkeenväistöllä lävistäjälle, lävistäjältä väistö takaisin uralle ja keskellä lyhyttä sivua pysähdys ja käännös takaosan ympäri. Kuulosti monipuoliselta mutta myös siltä että pitäisi tehdä vähän töitä.

Nyt Nova siirtyi pyynnöstäni raviin ilman mitään loikkimista ja ravasikin täydellisen kuuliaisesti ja tasaisesti istuessani nauttien satulassa. Melkein heti piti kuitenkin antaa sivullevievät avut, joita Nova totteli sekunnin tarkkuudella. Väistätin Novaa aina pituuslävistäjälle asti, yritin sen heikohkoin tuloksin saada ravaamaan suoraan pari askelta ja sitten taas väistätin sen toiseen suuntaan takaisin uralle. Tietysti valmentajalta saimme kommenttia heikosta suoristuksesta.

Lyhyellä sivulla Nova ei ensin olisi tahtonut heti pysähtyä, ja käännöksemme ei siten tapahtunut aivan lyhyen sivun keskellä, mikä valmentajan mielestä oli ilmeisen järkyttävää. Emme kumpikaan olleet käännöksessä ihan mukana, mikä varmasti näkyi käännöksen laadussa ja heijastui myös valmentajan ilmeestä.. Toisella pitkällä sivulla pohkeenväistöstämme kuulemma puuttui nyt tarvittava kevyt asettuminen, mutta ainakin onnistuimme nyt kulkemaan lävistäjällä täysin suoraan tarvittavan hetken verran.

Jälleen tsemppasin päädyssä niin pysähdykseen kuin käännökseenkin ekstrahyvin: tein puolipidätteen hyvissä ajoin, laskin askeleita jotta pysähtyisimme varmasti oikeassa kohdassa, pidin Novan ohjien ja painon avulla tikkusuorana ja hiukan eteen siirretyllä ulkopohkeella työntäen ja sisäohjalla johtaen pyysin ratsuni etuosaa siirtymään samalla kun ohjista pidättämällä ja sisäpohkeella auttamalla yritin saada takaosan pysymään paikallaan. Omasta mielestäni käännös oli varsin kelvollinen, mutta valmentaja moitti meitä takaosan liiallisesta liikkumisesta. Ja niin tsemppaus jatkui..

Tällä kertaa valmentaja ei löytänyt pohkeenväistöstämme moitteen sijaa, ja käännös takaosan ympäri oli kuulemma muuten hyvä mutta hätiköity. Vielä muutaman epätäydellisen yrityksen jälkeen valmentajakin kuitenkin oli tyytyväinen suoritukseemme ja saimme ravailla pitkin maneesia vapaasti kunhan emme häirinneet muita ratsukoita joista osa vielä hioi suoritustaan.

Nova ravasi nyt täydellisen rentona ja taputtelin sen hikistä kaulaa samalla kun annoin ohjien hiljalleen valua täysin pitkiksi väistellessämme muita ratsukkoja parhaamme mukaan pohjeapujeni turvin. Kohta olivat kaikki muutkin saaneet valmentajalta hyväksyntänsä ja saimme pyöritellä ratsuja vielä koko kentällä ennen kuin siirryimme lopuksi kävelemään löysin ohjin ja kuulemaan valmentajan tuomion. Meidän kohdallamme hän huomautti keskittymiskyvyn puutteesta ja moitti erityisesti minua siitä että luotin liikaa siihen että Nova hoitaisi homman kotiin - Novaa hän tosin kehuikin työintoiseksi, lahjakkaaksi ratsuksi.

Valmentajan poistuttua paikalta kävelytin hikistä Novaa vielä hetken ennen kuin loikkasin alas satulasta, löysäsin orin mahavyötä ja nostin jalustimet valkoisen, hiestä märän pään hieroessa kovakouraisesti selkääni.

KERJ Cup -kisapäivä Heijastuksessa

Luihin ja ytimiin pureutuva tuuli heitteli haravanvetäisyiltä välttyneitä, kuolleita ja kastuneita lehtiä pitkin pihamaata, jossa kuraiset hevoskuljetusautot ja trailerit töröttivät tiukassa rivissä ja ihmiset hyppivät ruskeanharmaiden vesilätäkköjen ympärillä - toiset varjellen tarkoin kiiltäviä nahkasaappaitaan ja valkoisia housujaan, toiset vähemmän tarkasti keltaisissa ja vihreissä Nokioissaan papereita ja hevosenhoitokamppeita kanniskellen.

Ilmassa olisi kuulunut väreillä suuren urheilujuhlan tuntua, mutta itse en ainakaan sitä kyennyt vaistoamaan seistessäni maneesissa koulukentän reunalle raahatun tuomarinpöydän vierellä odottamassa ensimmäisen luokan alkua. Katsomossa värjötteli jo muutama katsoja höyryävät mehumukit lapasten verhoamissa käsissään, lisää porukkaa saapui tallin toimiston suunnalta lämpimien nakkisämpylöiden kera. Ilmassa kaikui vasta vähän hevosten hirnahduksia ja hörähdyksiä, kuului kavioiden kopinaa kun ratsuja purettiin autoista lastaussiltaa pitkin ja parin kentän päädyssä verryttelevän ratsun kaviot lätisivät jatkuvasti lätäköissä. Kohta kirjurinani toimiva tallityttömme Ulrika kirmasi tallilta päin toppatakkiin kietoutuneena ja saatoimme aloittaa, käynnistää marraskuun KERJ Cupin meillä Heijastuksessa yhden aiemman cupin kokemuksella.

Ensimmäisenä radalle Helppo C-tasoista kouluohjelmaa suorittamaan ravasi islanninhevonen, joka oli jo kasvattanut itselleen kunnioitusta herättävän talvikarvakerroksen. Tervehdyksen jälkeen vihelsin pilliini luvan aloittaa ja muutaman seuraavan minuutin ajan tuijotin edessäni pyörivää ratsukkoa silmä kovana, raportoiden kynä sauhuten kirjoittavalle Ulrikalle ratsukon jokaisesta virheestä. Esitys loppui lopputervehdykseen, kiitin ratsukkoa ja totesin luokan alkaneen ihan hyvin. Ensimmäisen luokan aikana katselin enemmän tai vähemmän tyytyväisenä useita suomenhevosia ja lisääkin islanninhevosia, kuitenkin myös joitain muitakin poneja. Erityisesti eräs suomenhevonen (oliko?! tarkista!), joka sitten sijoittuikin luokan viimeiseksi kouluosuudella, herätti minussa kuitenkin kauhun ja säälin sekaisia tunteita - se tunki ratsastajan pohjetta vasten aina kun vain ehti, kavahti aina maneesin seinään kiinnitettyjen peilien läheltä kulkiessaan ja laukannostoissa tyytyi vain tikittämään kiitoravia joka sai ratsastajan pomppaamaan jokaisella askeleella puoli metriä ilmaan. Toivoin sisimmässäni että vinoon ja kaikin puolin epätasaiseen lopputervehdykseen lopettanut ratsukko oli treenannut maasto- ja rataesteosuutta varten vähän paremmin..

Ensimmäisen luokan aikana pihaan oli ilmestynyt jo jonkin verran lisää autoja, hoitajien ja ratsastajien sananvaihtoa kuului suunnalta jos toiseltakin ja pihalla tallusteli verryttelyvuoroaan odottavia ratsuja koulusatuloissa hoitajiensa taluttamina sekä ravata sipsutteli maastokamppeisiin sonnustautuneita ensimmäisen luokan ratsukoita kohti maasto-osuuden starttipaikkaa tallin kulmalla. Tämän lyhyen teenhörppäystauon aikana panin myös ilahtuneena merkille että maneesin katsomo alkoi olla jo lähes täynnä rupattelevaa yleisömassaa, mutta toisaalta totesin ettei nyt jo nousuaan aloitteleva aurinko päässyt paistamaan raskaan pilvikerroksen takaa kisapaikalle.

Pian oli kuitenkin jo aika aloittaa taas työt ja kutsua sisään toisen luokan ensimmäinen osallistuja. Sisään ravasi komea puoliverinen (??????? Blue Autum VH-68791) selässään ratsastaja jonka suorituksia olin edellisenkin luokan aikana jo neljään otteeseen katsellut. Tämän ratsun kanssa rata ei tytöltä onnistunut yhtä hyvin kuin joidenkin kanssa edellisessä luokassa, mutta sain nähdä häneltä tässäkin luokassa myös niitä hyviä suorituksia - yllättäen luokan parhaaseen suoritukseen hän ylsi (värisellä?? Alma frá Fögur VH-69348) islanninhevosella, mikä ei lainkaan vähentänyt viimeaikoina herännyttä innostustani islanninhevosiin.. Luokassa, jonka ratsukot myöskin esittivät Helppo C -tasoisen ohjelman, ei tämän Akvarelliksi kutsutun tytön lisäksi kilpaillutkaan muita kuin ronya, jonka suoritus ?????-rotuisen (Winterbell VH-68994) ratsunsa kanssa ei, krhm, mennyt aivan nappiin väärin muistettuine ratoineen ja melko suuripiirteisesti esitettyine liikkeineen.. Heillekin toivoin parempaa onnea seuraavalle osuudelle!

Mutta nyt en luokkien välisellä tauolla kouluradan tasoituksen aikana voinutkaan tarttua lämpöiseen teemukiin, vaan minun oli kiidettävä vetämään itselleni kisakamppeet niskaani - olisi minun vuoroni esiintyä kahden kenttäratsuni kanssa Ulrikan hoidellessa tuomarointitehtävät toisen tallityttö Elinan avustuksella! Perhosten vähän pompahdellessa vatsanpohjallani kirmasin siis päärakennukselle vetämään jalkaani valkoiset, edellisenä iltana silitetyt ratsastushousut ja kiiltävät saappaat, jotka tosin kurastuivat täysin jo matkalla tallille. Ilahduin nähdessäni kärsimättömän oloisen raudikkoratsuni Karos Polkan odottelemassa jo koulukamppeissaan hoitajansa Wonderin pitelemänä tallin ulko-ovien luona. Tuttuun tapaan Karos vain hörisi ja pörisi ja pörräsi ympyrää Wonderin ympärillä tämän auttaessa minut trakehnerorini satulaan, jonka mahavyön kiristämisessä ahkera hoitaja vielä auttoi ennen kuin tepsuttelimme kuraiselle kentälle verryttelemään.

Alkuun Karos ei olisi millään malttanut kuunnella mitä minulla oli sanottavana, vaan hirnui vain toisille hevosille ja leikillisesti tepsutellen, loikkien ja häntäänsä huiskien väisteli lätäköitä ja aiheutti minulle tukalia tilanteita kiilaillessamme holtittomasti muiden ratsukoiden eteen. Onneksi meno ei kuitenkaan muidenkaan osalta ollut kuin GP-tason koulukisojen verryttelykentältä, ja kohta uskalsin jo rentoutuakin ravaillessamme letkeään tahtiin muutamien suomenhevosten, ponien ja puoliveristen seassa. Säännöllisin väliajoin kaikui Elinan ääni kaiuttimista maneesilta tallipihalle asti ja hetkeä aiemmin maneesin suunnalle kadonneet ratsukot palasivat takaisin toiset tyytyväisesti hymyillen, toiset pettyneiden oloisesti kasvojaan mutristellen.

Tuntui kuin meidän vuoromme olisi tullut aivan liian pian, mutta ainakin Karos oli jo saanut purkaa suurimmat energiansa märällä kentällä liukastellen ennen kuin ravasimme maneesiin, läpi koulukentän portista ja pituushalkaisijaa pitkin kohti minun äskeistä tuomarinpaikkaani pysähtyen keskellä kenttää tervehdykseen. Karosille kotitallin maneesi oli toki tuttu, mutta vähän piti alkutervehdyksen aikana tuijottaa harvinaisen suurta yleisömäärää katsomossa. Kaikkiaan olin kuitenkin todella tyytyväinen niin Karosin kuin itsenikin suoritukseen, joka loppujen lopuksi riitti kouluradan osalta jopa kolmanteen sijaan! Pahempaakin olisi voinut intoilijaratsultani odottaa.. Pitkään en ehtinyt kuitenkaan iloita mukavasti sujuneesta suorituksestamme, sillä oli vuoroni ratsastaa toisella ratsullani, edellisellä viikolla Saksasta lentäneellä Anelie GER:llä jonka verryttelyn Wonder oli ystävällisesti hoitanut. Anelie on luonteeltaan Karosia rauhallisempi ja tasaisempi ja kouluradoilla kokeneempi, mutta ilmeisesti edelleen vähän vieras paikka ja edellisviikon lentomatka vaikuttivat suoritukseen sen verran että se sujui hiukan kankeammin kuin Karosin kanssa, minkä vuoksi sijoituimme neljänsiksi kouluosuudella.

Kiireeni ei suinkaan loppunut tähän: aikaa oman maasto-osuuteni alkamiseen oli parisenkymmentä minuuttia, minkä aikana vaihdoin siistit, joskin nyt jo jonkin verran kuraistuneet kouluratsastusvaatteet vähemmän virallisiin vaatteisiin maasto-osuutta varten ja istahdin taas tuomarinpöydän taakse sanelemaan nelosluokan ratsukoiden virheistä Ulrikalle hoitajien huolehtiessa molempien ratsujeni asianmukaisesta varustamisesta. Vaikka muuten harmittikin kisojen yllättävän vähäinen osallistujamäärä, olin iloinen että pystyin tuomaroimaan kokonaan neljännenkin luokan: siinä oli vain kaksi osallistujaa.

Toisaalta kahden upean puoliverisen (??? 4-luokan osallistujat) tanssahdeltua kentällä läpi Helppo A -tasoiset ohjelmansa olin vaikeamman päätöksen edessä kuin kertaakaan vielä samaisena päivänä: kumman kuuluisi voittaa kouluosuus? Päädyin lopulta valitsemaan voittajaksi upeita temponvaihteluita esitelleen Valéria NON:in, vaikka Chance Lane:n taipuvaisuus ja ryhdikkyyskin tekivät kyllä syvän vaikutuksen.

Liikaa aikaa syvälliseen pohdintaan minulla ei kuitenkaan ollut, sillä äskettäin alkaneessa tihkusateessa nyt happamalta näyttävä Karos odotteli minua jo Wonderin kanssa verryttelykentällä. Loikkasin satulaan ja olin saman tien luiskahtaa alas Karosin oikealle puolelle odotettuani ilmeisesti alitajuisesti syvää, pitkäjalustimista koulusatulaa ja kohdattuanikin lyhyillä jalustimilla varustetun, kiikkerän tuntuisen estesatulan jonka pinta oli vieläpä sateesta liukas. Ilmeisesti hölmistyneestä ilmeestäni nauruun pyrskähtänyt Wonder päästi irti Karosin ohjaksista ja lähtiessämme reipasta ravia kohti maasto-osuuden starttia kuulin vielä perässäni hyväntahtoisen onnentoivotuksen.

Kuten yleensäkään kisatilanteessa, ei nytkään päähäni jäänyt kovin hääppöistä kuvaa maastoratamme etenemisestä. Muistan kuinka sain ennen lähtölupamme kajahtamista pidätellä Karosia kaikin voimin ettemme ylittäisi lähtölinjaa omine lupinemme, ja tuskaisen pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen sain vihdoin höllätä ohjista ja puristaa pohkeeni Karosin märkiin kylkiin: kenties hiukan turha toimenpide, sillä hitaammallakin alkuvauhdilla olisimme kyllä tulleet toimeen.. Ensin oli maastoradan esteosuus: kirjava röykkiö erilaisia luonnonesteitä ja jokaisen kohdalla joku vapaaehtoiseksi värväytynyt kyläläinen tai muu henkilö radiopuhelimen kanssa raportoimassa hyvin tai huonosti sujuneesta esteen ylityksestä. Karos ylitti esteen toisensa jälkeen sujuvasti, kunnes saavuimme niityn poikki kulkevan ojan päälle tuetulle tukkiesteelle, jonka molemmin puolin maa oli liukkaaksi tallottua kuravelliä. Siinä Karosin toinen etujalka lähti ikävästi liukuun ennen ponnistusta, minkä vuoksi ori vetäisi takapään yhtäkkiä lukkoon ja liukui kohti estettä minun räpiköidessäni vähemmän arvokkaan näköisesti ratsuni kaulalla. Tömähdimme pehmeästi esteen etureunaan, mutta ratsuni siirryttyä sujuvasti pois esteen edestä totesin ettei se ollut saanut kuin korkeintaan henkisiä vammoja ja kannustin sen uudestaan kohti estettä, joka nyt ylittyi turhankin pitkällä loikalla joka johti horjahtavaan alastuloon - mutta olimme kuitenkin yli hyväksytysti! Hihkaisin vielä estevahdille että pyytäisi jotakuta toimittamaan paikalle hiekkaa ennen kuin kiisimme taas vauhdilla kohti kuusimetsikön reunasta pilkottavaa polkua ja tulevia esteitä.

Esteosuuksien välillä oli kestävyyspätkä, jonka aikana ravasimme rivakkaa tahtia ylös mäen harjulle ja varovaisesti sieltä alas, edelleen jatkaen kulkua sekametsikön keskellä kuolleen harmaassa maisemassa veden litistessä Karosin kavioissa niin teillä kuin poluillakin. Tuon pätkän aikana ehdin vilkaista rannekelloani, joka kertoi meidän olevan hiukan myöhässä suunnitellusta aikataulustamme maastoradalla - en kuitenkaan uskaltanut vaatia Karosilta enää kovempaa vauhtia radan pohjan ollessa melko heikossa kunnossa.. Loppupätkänkin esteet ylittyivät mukavasti muutamia jo uuvahtaneen Karosin tekemiä esteiden kopautuksia lukuun ottamatta ja saavuimme maaliin taputusten saattelemina, kuraisina mutta tyytyväisinä.

Jälleen en kuitenkaan ehtinyt pitkään suorituksestamme iloita, vaan hyppäsin lähes vauhdissa Wonderin taaskin verryttelemän Anelien satulaan - ja kohta kirmasimme vauhdilla samaa reittiä kuin olin laukannut hetki sitten Karosin kanssa. Aneliella ei kuitenkaan ollut samanlainen kiire kuin innokkaammalla Karosilla, ja kaikki esteet ylittyivät tasaisen huolellisesti. Maaliin saapuessamme Aneliella tuntui olevan vielä energiaa jäljellä, mutta siitäkin huolimatta olimme pysyneet hyvin toivomani ajan sisällä - kaiken lisäksi malttimme ja tasaisuutemme toi meille ensimmäisen sijan maasto-osuudelta!

Koska maasto-osuuksilla oli vierähtänyt aikaa, toinenkin kahden poniratsukon luokka oli ehtinyt esittää kouluratsastustaitonsa siinä vaiheessa kun saavuin maneesille, jossa totesin Ulrikan arvostelevan luokkaan kuusi osallistunutta puoliveriratsukkoa hyvin kriittisin ilmein ja Elinan kirjatessa hänen sanomisensa ylös hyvin tarkasti. Päätinkin siis antaa Ulrikan tuomaroida tämänkin luokan kokonaan itse, kun menin kuoriutumaan sateessa ja lentäneestä kurasta kastuneista ratsastusvaatteistani ja vaihtamaan ylleni taas siistimmät kisavaatteet joiden päälle vetäisin toisen vaatekerroksen suojaksi. Tallilta löysin molemmat kisaratsuni loimitettuina rouskuttamasta heinää ja toimistosta hyvin iloisen oloisen hoitajatyttö Clisan myymästä mehua ja irtokarkkeja pikkutyttölaumalta, jonka väistyttyä tiskiltä tilasin lounaakseni rapean sämpylän ja jättimukillisen teetä. Toimistossa ehdin hetken jutustella tallilaisten ja vierailijoidenkin kanssa syöntini lomassa ja sain kuulla että kioski oli myynyt hyvin, muutama ratsastaja oli kironnut samaista maastoradan estettä jolla minulla oli ollut ongelmia Karosin kanssa ja moni mummo oli kuulemma mukavasti päässyt verestämään muistojaan maneesimme katsomoon lapsenlapsensa kanssa. Kävijät olivat siis ilmeisesti olleet tyytyväisiä, mistä ilahtuneena saapastelin maneesille katsomaan loppuun luokan kuusi ja odottamaan taas omaa tuomarointivuoroani.

Kutosluokassa olikin taas paljon enemmän osallistujia kuin kahdessa edellisessä luokassa ja ehdin nähdä kuinka yksi puoliverinen tepasteli radalla pää korkealla ja selkä notkolla ratsastajan nykiviä ohjasapuja pakoon yrittäen erään suomenhevosen taas kulkiessa liikkeestä toiseen ryhdikkäänä ja tasaisesti. Odotusteni mukaisesti kyseinen puoliverinen joutui luokan häntäpäähän koulutuloslistalla, kun taas suomenhevonen paistatteli mukavasti puolenvälin paremmalla puolella - uskoin että Ulrika oli muutenkin osannut tuomaroida luokat reilusti.

Sitten olikin taas minun vuoroni istahtaa tuomarin paikalle, mutta suureksi harmikseni ei luokan numero seitsemän vaan peräti kymmenen kohdalla! Kokonaista kolme luokkaa jouduttiin siis perumaan koska niihin ei ollut ilmoittautunut lainkaan osallistujia, mikä kyllä joudutti päivän kulkua mutta oli muuten ikävää, sillä kuuluihan tämän cupin olla kuukauden suurin kenttäratsastustapahtuma, joka nyt kertoi karua kieltään tämän lajin suosiosta nykypäivänä..

Jatkoin kuitenkin tuomarointia parhaani mukaan iloiten siitä että saatoin jälleen istua kuivassa, melkeinpä jopa lämpimässä maneesissa samalla kun tuuli humisi sen nurkissa, sadepisarat kimpoilivat katosta tasaiseen tahtiin ja sisään eteeni alkutervehdykseen ratsasti toinen toistaan märempiä ratsukoita. Tai ainakin toinen toistaan märempiä hevosia: ratsastajia luokassa oli nimittäin vain kaksi kappaletta, jotka siis vuorotellen ratsastivat Vaativa B -tasoisen kouluohjelman. Toisen ratsastajan, Gemsin, kaksi suoritusta onnistui erinomaisesti niin että hän otti luokasta tuplavoiton, kun taas hänen kolmas ratsunsa, Erwin Ju87, ei ollut kovin innostunut sulavien kouluratsastusliikkeiden esittelystä varsinkaan tuulesta suhisevien, hämärien nurkkien kohdalla. Toinen ratsastaja, Cordelia, taas oli hyvin tasainen neljän ratsunsa kanssa, eikä luokan viimeiseksi jättämäni Yettakaan monta pistettä hävinnyt edelleen pääseelle Gemsin Erwinille. Kaiken kaikkiaan luokka oli jopa tympäisevän tasainen ja yllätyksetön tuomaroitava, yksikään hevonen ei esitellyt rodeoloikkia tai kieltäytynyt astumasta rämiseväkattoiseen maneesiin..

Seuraavaksi oli vuorossa kisapäivän osallistujamäärältään toiseksi suurin luokka, kokonaista kolmetoista osallistujaa kun mukaan olisi mahtunut sata.. Tähän oli kuitenkin tyytyminen, ja Helppo C -tasoisia esityksiä innolla odottaen istahdin paikalleni nautittuani jälleen teekupillisen maneesin nurkalta tallipihalle kuikuillen ja todeten että autojen paikoitustilat huomioon ottaen pieni osallistujamäärä olikin tällä säällä ihan hyväksi: en olisi ollut kovin innostunut auttamaan yleensä lisäparkkipaikkana toimivalle märälle laitumelle jumahtaneiden trailerien työntämisessä vesisateessa joka maalasi maiseman hämyisen harmaaksi, maneesin vierellä kasvavat männyt tummanpunaisiksi.

Sisään kouluaitojen sisäpuolelle asteli ensimmäinen ratsukko, ratsastaja tervehti hymyillen ja aloitti ohjelmansa reippaalla harjoitusravilla. Pidin tämän hassulla nimellä siunatun ponin/hevosen (????? Master of Puppets VH-68492) menosta ja ratsastajan ilmeestä joka poikkesi kovasti seuraavan ratsastajan kuolemankankeasta tuijotuksesta ratsunsa säpsähdellessä tämän tästä ja kipittäessä raviosuuksilla kengät toisiinsa kilkkaillen. Näkyi radalla pari hienoakin ratsukkoa, joissa ratsastajat istuivat hyvin erityylisten ratsujensa selissä arvokkaasti mutta rennosti suorassa ratsujen totellessa pieniäkin pohkeiden hipaisuja. Näiden ilahduttavien, mallikelpoisten ratsukoiden vastapainoksi jouduin toisaalta katsomaan ja surkeilla pisteillä rankaisemaan niitä ratsukoita joiden ratsastajat kiskoivat ohjista hädissään ja huojuivat satuloissa epävakaasti kuin perunasäkit ratsujen yrittäessä esittää ties mitä krumeluureja yrittäessään arvailla mitä ratsastajat niiltä tahtoivat. Olisin niin mieluusti välillä vajonnut häpeästä vähintäänkin pöydän alle, mutta pakottauduin kuitenkin hymyilemään jokaiselle lopputervehdystä suorittavalle edes teennäisen myötätuntoisesti jos en todella onnistunut pusertamaan kasvoilleni aitoa hymyä.

Päivän viimeinen koululuokka oli Helppo A -tasoinen, eikä minulla muuten mitään sitä vastaan ollut mutta saman ratsastajan samoista virheistä huomauttaminen viiteen kertaan tuntui hiukan typerältä.. Luokassa ei tosiaan kilpaillut kuin aavistus., jonka omat suoritukset olivat tasaista tasoa mutta ratsujen suoritukset vaihtelivat iästä ja temperamentista riippuen kauniista liitelystä tökkiviin laukannostoihin ja pään heittelyihin.

Kun aavistus. oli sitten viimeisenkin kerran poistunut radalta hevosen häntä rennosti puolelta toiselle heilahdellen, oli aika raivata kouluaidat maneesin katsomon alle ja ottaa sieltä samalla estetarpeet ensimmäistä, korkeudeltaan kuusikymmensenttistä luokkaa varten. Koska sain avukseni kourallisen tallilaisia, sujui esteiden pystyttely ja oikeille paikoille järjestely yllättävänkin nopeasti. Maneesin katsomo oli tämän pidemmän katkon ajaksi tyhjentynyt neuroottisimpien hevosihmisten ja kannustajien siirryttyä maastoradan lähtöalueelle yltyneessä, lujaa pistelevässä kylmässä sateessa - lähinnä kisojen tunnelmasta nauttivat katsojat olivat pakkautuneet tupaten täyteen tallin toimistoon jossa tuoksui suloisesti vastaleivottu pulla ja kahvi.

Myös kurainen, lähes pelkäksi velliksi tallottu kenttä oli tyhjä verryttelijöistä, joten parin tallilaisen avustuksella yritin saada verryttelyesteiden ympäristöä vähän siedettävämpään kuntoon - kiroten samalla ilmeisesti parisen viikkoa jatkuneista sateista täyttyneitä salaojia. Kun viimeinenkin kurainen ratsukko saapui maastoesteradalta ratsastaja ratsun selässä (olin nähnyt tallipihalla myös muutamia kuraa syljeskeleviä, yltä päältä mutaisia ratsastajia säikähtäneen tai lannistuneen oloisia hevosiaan taluttaen), alkoi yleisö valua takaisin maneesille ohi kentän jossa nyt ensimmäisen luokan verryttely oli jo täydessä vauhdissa taas vähän hillittäneessä vesisateessa.

Esteluokkien tuomarointi oli helppoa hommaa. Ensin katselin kouluradalla aamutuimaan esiintyneen issikoiden, suokkien ja muutaman muun ratsun joukon hyppivän ylitse vain 60 senttisten esteiden: ristikoita, pari pystyä, okseri, kolmen esteen sarja ja oikeasti puupalikoista koottu muuri. Ovea kohti hypättävä pysty tuotti ongelmia innokkaimmille hevosille, muutama pienempi poni taas töksäytti jalkansa lukkoon ja ratsastajansa kaulalleen juuri kun oli ponnistamassa hyppyyn muurille tai okserille. Loppujen lopuksi virheettömästi ja nopeimmin radasta suoriutui Hermann NB, poni (???? Hermann NB VH-65895) jonka suoritusta olin kouluradalla ennemminkin kauhistellut kuin ihaillut.

Seuraavaa luokkaa varten esteitä korotettiin kaksikymmentä senttiä ja totesin ensimmäisen luokan lopullisia tuloksia tarkastellessani Akvarellin ratsullaan Ansa's Winner voittaneen luokan melkoisella erolla muuhun joukkioon - ainoastaan heidän kouluratansa ei sujunut hyvin, vaan myös maasto-osuudesta ja rataesteistä ratsukko selviytyi kolmen parhaan joukossa: ehdottomasti koko päivän ylivoimaisin suoritus!

Kohta oli taas aika kutsua radalle toisen luokan ensimmäinen ratsukko ja viheltää lähtölupa tervehdyksen jälkeen. Blue Autumin kaviot takoivat maneesin kumirouhetta alusta asti tasaisen rytmikkäästi, esteet ylittyivät vaivattoman oloisesti ja ratsukko kääntyi pienistä kulmista tehden vaikeita lähestymisiä monelle esteelle. Se kuitenkin kostautui, koska loppuradasta sattui pari tiputusta jotka olisi voinut välttää laajemmilla lähestymisillä. Luokkaahan dominoi ratsastajana Akvarelli viiden ratsunsa kanssa, mutta ronya ratsullaan Winterbell suoriutui radasta hienosti yhdellä pudotuksella ja ansaitsi kuitenkin kaikkein raikuvimmat aplodit vaikkei esteosuutta voittanutkaan. Hienosti tuo leppoisan oloinen (poni???? Winterbell VH-68994)ratsukko raivasi itsensä lopullisellakin tuloslistalla puolenvälin paremmalle puolelle, vaikka aamuinen kouluosuus menikin vähän miten sattui..

Jälleen ennen kolmatta luokkaa nostettiin estekorkeutta 20 senttiä, ja taas oli aikani lähteä hakemaan Karosia tallilta ratsastusvaatteisiin kuoriuduttuani ja jätettyäni Ulrikan tuomarin paikalle pilliin viheltelemään. Itse en ratatuomarina ollut kävellyt rataa läpi muiden ratsastajien kanssa ennen esteosuuden alkamista, mutta olin jo rataa rakennettaessa harpponut ympäriinsä mittaillakseni Karosille sopivat askelmäärät esteiden väleille. Nyt en löytänyt ratsuani sateiselta pihalta, mutta onnekseni sisältä kellertävin hehkulampuin valaistusta, heinäntuoksuisesta tallista täysin varustettuna. Wonder ojensi jälleen ohjat minulle ja lähti uskollisen hoitajan tavoin loimi sylissään katselemaan verryttelyämme varautuneena nostamaan tippuvia puomeja, joita ei kuitenkaan ilmaantunut Karosin loikkiessa esteiden ylitse mahtavalla ilmavaralla. Kun meidän vuoromme sitten tuli, tiesin täydellisesti mitä radalla odottaa. Myöskään Karos ei nyt jaksanut juuri vilkaistakaan yleisöä, joskin pitihän sillekin suunnalle pikkuisen pörhistellä... Ampaisimme tapamme mukaan matkaan vauhdilla, mutta jo toisella esteellä se kostautui liian hätiköitynä hyppynä okserilla jonka takapuomi kolisi alas perässämme. Pari tiukkaa käännöstä vaati myöskin veronsa, eikä pää ja korvat pystyssä painaltavasta Karosista juuri ollut apua - kuten ei myöskään tuloksettomista hidastusyrityksistäni kolmoissarjalle. Karos kuitenkin nautti hyppäämisestä täysin siemauksin vaikka heittelimmekin puomeja menemään tasaiseen tahtiin, ja olisi selvästi tahtonut vielä uusintaradankin suorituksemme päätteeksi.

Jouduin kuitenkin luovuttamaan innosta puhisevan oripoikani Wonderille, joka jälleen ojensi minulle lämmittelemänsä Anelien. Eikä menestys Anelien kanssa juuri parempaa ollut kuin Karosinkaan, puomit lentelivät jälleen, osittain oman huolimattomuutenikin vuoksi. Hypätessäni Anelien selästä ja taluttaessani sen talliin tamman lainaamaan tyhjään karsinaan ja riisuessani siltä varusteita totesin ettei aina vain voi voittaa - ja olihan maasto-osuus kuitenkin mennyt loistavasti.

Tamman pikaisen harjaamisen ja loimituksen jälkeen vilkaisin toimistossa tulostaulua: olin kuitenkin sijoittunut Karosin kanssa kokonaistuloksissa kolmanneksi ja Anelien kanssa neljänneksi! Tästä äärimmäisen ilahtuneena riensin jälleen sämpylää mutustellen maneesiin, jossa luokan viisi ratsukko Cordelia - Rough Fruit juuri teki selvää 110 senttisen muurin ylimmästä kerroksesta. Olin siis missanut luokan neljä kokonaan, mutta jälleen luokan kuusi alkaessa asetuin paikalleni tuomarinpöydän taa.

Sain nähdä 120 senttisellä radalla varsin vaihtelevia suorituksia: kaikkea ratsastajan tippumisesta lähes kaikkien esteiden puomin tiputtamiseen ja täydestä vauhdista suoritettuihin kieltäytymisiin. Edellisessä luokassa muuria ruhjonut Cordelia onnistui tässä luokassa erinomaisesti ratsullaan Marwah Jamila (???? rotu, eksoottinen? Marwah Jamila VH-68914), kun taas kouluradalla hyvin ratsastanut Gems, ratsunaan kaunis Via Cathedra, oli selvästi aikeissa tehdä useammastakin esteestä polttopuita.

Luokkaan numero kymmenen ei estekorkeutta nostettu kuin kymmenen senttiä, mutta jo sekin näytti vaikeuttavan luokkaa aivan tarpeeksi. Esteitä nimittäin runnottiin tässäkin luokassa urakalla, mutta nähtiin myös upeita, vauhdikkaita, puhtaitakin suorituksia esteiden päällä tai yhden kavion varassa suoritettuine käännöksineen. Erityisen upea oli Cordelian ja kouluradalla viimeiseksi jättämäni Yettan virheetön ja nopea suoritus, joka ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan ratsukon heikosti sujunutta alkupäivää. Koko luokan voiton Cordelia kuitenkin nappasi, tosin ratsullaan Hey! Miw-Sher x, jota ihastelin jo kouluradalla ja jonka sulavaliikkeistä työskentelyä sain seurata myös virhepisteittä läpi vedetyllä esteosuudella. Luokan toisella osallistujalla, Gemsillä, ei tässä luokassa ollut onnea esteosuudella, sillä jokainen hänen hevosistaan tiputti vähintään yhden esteen.

Luokka 11 oli jälleen varsinaista sekamelskaa: erikokoisia ja -näköisiä ratsukoita, tiputuksia kaikilla esteillä, virheettömiä ratoja, kieltoja sarjalla ja muurilla, ratsastajien lentämisiä ratsujensa kauloille kieltäytymisissä ja lentämistä satuloiden takareunan taa yllättävissä hypyissä. Edukseen erottui tässä luokassa kuitenkin ???????? ratsullaan ???????? (katso tuloksista!) - he tekivät rauhallisen oloiset mutta kuitenkin tarpeeksi vauhdikkaan, virheettömän radan hurjien aplodien saattelemana, ja voittivatkin luokkansa kokonaisuudessaankin.

Sitten olikin jäljellä enää aavistus. viiden ratsunsa kanssa. Mitään maailmaa mullistavaa ei tässä luokassa nähty, vaan taidolla ja varmuudella aavistus. luotsasi niin nuoret kuin vanhemmatkin ratsunsa radasta läpi: toiset täysin virheittä, toiset parilla tai muutamalla pudotuksella. Lopulta hän voitti esteosuuden ratsullaan Aleksandrimm, mutta koska se ei menestynyt niin hyvin kouluosuudella, vei hän luokan kokonaisvoiton ratsullaan ???????????? (katso tuloksista!).

Päivä oli siis jo lähes ohi, mutta edelleen katsomossa istui innostuneen ja kärsimättömän näköinen katsojajoukko ja tallilaiset, itseni mukaan luettuna, siirtyivät kentälle raivaamaan sitä tyhjemmäksi esteistä palkinnonjakoa varten. Sain tuomarina suuren kunnian ojentaa jokaiselle voittajalle sinivalkoisen ruusukkeen ja kunniakirjan sekä pienen pokaalin muiden sijoittuneiden joutuessa tyytymään muun värisiin ruusukkeisiin ja kunniakirjoihin. Ihastuneena katsoin yhteensä seitsemän kierrosta vauhdikkaita, iloisia, katsojien taputusten säestämiä kunniakierroksia - ja sitten totesin tämän työntäyteisen, sateisen, vilkkaan päivän olevan lähes ohi.

Viimeisenkin ratsun häntä huiskahti pois maneesin ovesta lankeavasta valokeilasta, katsojien selät ja äänet etääntyivät, autojen valot syttyivät ja kavioiden litinä, ihmisten huudahdukset ja moottorien pörinä sekoittui sateen tasaiseen rummutukseen pimeässä illassa. Yhteistuumin muiden tallilaisten kanssa raahasimme estetarpeet paikoilleen katsomon alle, siirsimme tuomarinpöydän nurkkaan odottamaan seuraavia kilpailuja, kaappasimme täpötäydet roskikset maneesilta mukaamme ja valot sammutettuamme laahustimme väsyneinä mutta onnellisina tallille, jossa meitä tervehti valot, pullan tuoksu ja toimiston lämpö siellä tungeksiessa vielä lisää hoitajia ja vakiotallilaisia yhteen ääneen pälättämässä ja höpöttämässä niin ettei mistään saanut mitään selvää. Käskin kaikkien rynnätä laittamaan hevosten ruokia valmiiksi heti paikalla kun kävin itse tarjoilemassa niin loimitetulle Karosille kuin Aneliellekin kourallisen porkkanoita, jotka molemmat ottivat innolla rouskuttaen vastaan. Ja kun hevosten ruoista oli huolehdittu, olikin aika täyttää oma vatsa myymättä jääneillä pullilla ja todeta että on se kilpailujen järjestäminen vain aina hauskaa - varsinkin kun kisat ovat sujuneet ilman suurempia onnettomuuksia!

Suurkiitos vielä kaikille KERJ Cupin marraskuun osallistujille ja onnittelut sijoittuneille koko Heijastuksen poppoolta!

Sateinen maastoretki

Kura läiskähteli korkealle ratsuni vaaleanruskean takapuolen ylle Ainottaren ravatessa eteenpäin reipasta vauhtia pitkin märkää metsäpolkua. Edessämme näin erään tallityttömme, Kaisan, selän ja kuoppien kohdalla epämukavan näköisesti pomppivan kypärän verhoaman pään Stens Stefanin vetämien kärryjen istuimella. Sade ripotteli erityisen märän tuntuisia pisaroitaan päällemme harmaalta taivaalta ja värjäsi polkua ympäröivien pitkänhuiskeiden mäntyjen rungot tummanpunaisiksi.

Saapuessamme erään niityn laitaan saimme tuntea kaatosateen koko voiman - alkutalvisen kaatosateen joka esti näkyvyyden kahta metriä pidemmälle. “Kaisa, otetaan käyntiin, eihän täällä edes näekään mitään!” huusin täydellä voimalla yrittäen saada ääneni kuuluviin sateen huminan läpi. “Selvä”, kuului Kaisan hiljainen vastaus, ja siirsin Ainottaren käyntiin pienellä ohjien pidätyksellä ja painoani siirtämällä. Kyyristyin satulassa tuulen lennättämiä sadepiiskoja vastaan ja kirosin ideaa lähteä maastoon “kun vain vähän tihkuttaa”, kuten olimme Kaisan kanssa tallipihalta lähtiessä todenneet.

Tunnin pituisesta lenkistä oli nyt kulunut noin puolet ja ratsastushousuni liimautuivat märkinä kylmiin reisiini, hiuksista valui hiljalleen vettä niskaan ja yhä alaspäin pitkin selkää, ohjia pitelevät sormeni olivat kohmeessa läpimärkien hanskojen sisällä. Jatkettuamme joitain satoja metrejä pitkin nyt ennemminkin lampea muistuttavan niityn laitaa Kaisa pysäytti Stefanin niin että meinasin ratsastaa hänen niskaansa. “Mitä nyt?”, kysyin Kaisalta närkästyneenä omasta melkein tapahtuneesta päälleratsastuksestani. “Ajattelin että voitaisiin mennä tuota vanhaa kärrytietä mikä tästä kääntyy, sieltähän pääsee sitten soramontun kautta takaisin tälle samalle polulle, mutta saisi kulkea metsän suojassa pidemmän matkaa”, Kaisa selitti kääntäen kuraa valuvat kasvonsa minua kohti. “No mutta tuohan on hei hieno idea, ehdottomasti mennään sieltä”, hihkaisin innostuneena mahdollisuudesta päästä pois pahimmasta sateesta.

Siispä Stefanin ja Kaisan johdolla käännyimme kärrytielle mäntymetsikön suojiin, missä linnut satunnaisesti lensivät lähipuista karkuun pientä, märkää joukkiotamme. Tien lopettaessa kiemurtelun ehdotti Kaisa vauhtipätkää jotta Stefan pääsisi purkamaan höyryjä joita sille kuulemma oli kerääntynyt: Kaisa totesi orin levottomana pureksivan kuolaimiaan, heiluttelevan korviaan kuin lentoon lähdössä oleva Dumbo ja säpsähtelevän pieniä pusikkojakin. “Okei, menkää te vaan vauhdilla edellä niin me laukataan perässä!”, huudahdin saadakseni ääneni yltämään Kaisan jo reipasta vauhtia etääntyviin korviin.

Eikä Aikkukaan montaa kehotusta tarvinnut loikatakseen korvat hörössä suoraan keskelle kuralätäkköä hurjaa laukkaa nostaessaan! Pian mekin siis kiisimme pitkin ruohottunutta hiekkatietä vauhdilla joka nostatti vauhdinkyyneleet silmiini, kumisutti tietä ja sen ympäristöä ja jopa huolestutti minua pohjan liukkauden vuoksi. Ensimmäiset pidätteet antaessani Aikku hidasti vauhtia puolen askelen ajaksi ja lähti sitten taas kirimään, mutta ottaessani käyttöön vähän järeämmät jarrut alkoi vauhti todellakin laskea turvallisempiin lukemiin ja kehuin nuorta ja energistä tammaani taputtamalla sitä toisella kädellä litimärälle kaulalle jolle märkä harja läiskähteli miellyttävien laukka-askelten tahdissa.

Laukatessamme tietä aina vain eteenpäin ja Aikunkin jo osoittaessa vapaaehtoisen hidastamisen merkkejä aloin huolestuneena pohtia Kaisan ja Stefanin kohtaloa.. Ei kai pieni mutta pippurinen russiori ollut pelästynyt jotain ja karauttanut karkuun päin puuta? Vihdoin ja viimein sain vastauksen vanhan soramontun luona kun päässäni oli ehtinyt vilistää jo kokonaisen televisiosarjan verran erilaisia vaihtoehtoja siitä mitä parivaljakolle olisi voinut tapahtua. Päähäni ei kuitenkaan ollut pälkähtänyt vaihtoehto jota nyt pääsin todistamaan: Stefan tarpoi ylös soramontun loivahkoa rinnettä tulipunaisena karjuvan Kaisan hoputtaessa vastustelevaa oria ylemmäs ja ylemmäs!

Hetken ihmeissäni töllisteltyäni räjähdin nauramaan ilmeisesti säikäyttäen Stefanin niin pahasti että se parilla hurjalla loikalla saavutti ylöspäin tarpomansa rinteen yläreunan ja kääntyi pöllämystyneen näköisenä katsomaan minua ja sävyisästi sateessa seisovaa Aikkua silmät pyöreinä. Naurunkyynelten valuessa silmistäni ennestään märille poskilleni kiersi valjakko soramontun reunalta alas luoksemme mukavan loivaa polkua pitkin. Edelleen naurusta hytkyen mutta äärimmäisen kiinnostuneena kysyin Kaisalta mitä oli tapahtunut. “No hitsit sentään, Stefan lähti tietysti pienestä ohjien hipaisusta painaltamaan sellaista vauhtia etten ihan äsken muista moista kokeneeni, ja sitten kun yritin ensimmäisen kerran hidastaa niin eihän tää poni kuunnellut yhtään! Pullasi vaan entistä enemmän ja venytti askelta kuin ihan hirmuinenkin ravuri ja loppujen lopuksi sain tän hidastettua ajamalla ylös tuota rinnettä! Olin siinä vaiheessa jo sen verran suutahtanut niistä monista kerroista kun meinasin kuopassa töpsähtää alas täältä kärryiltä etten nähnyt kuin punaista kun oriherra sitten päätti että eipä enää jaksakaan..” paasasi Kaisa suu vaahdossa ja vimmaisesti elehtien. Yritin saada nauravaisen ääneni kuulostamaan myötätuntoiselta kun lohdutin häntä: “No noin se on kyllä tehnyt mullekin joskus, saanut vieläpä heitettyä meikäläisen kärryiltäkin. Että vaikka nyt takuuvarmasti ärsyttää niin voit kuitenkin onnitella itseäsi siitä ettei ori juossut yksinään tallille ja jättänyt sua jonnekin mutalätäkköön makaamaan!” Kaisa mutisi jotain myöntyväisen kuuloista ja ehdotti että lähtisimme jatkamaan matkaa.

Ja niin matka jatkui molempien hevosten nyt purettua ylimääräiset energiansa ja ravatessa tietä pitkin rentoa maisemanihasteluvauhtia. Annoin Ainottarelle hiljalleen ohjaa jotta se pääsi venyttämään niin hien kuin vedenkin läikittämää kaulaansa mutta totesin ettei Kaisan ote ohjista ollut ainakaan hellittänyt Stefanin tempauksen jälkeen. Nyt kun olin jo läpimärkä en enää jaksanut välittää märkyydestä vaan keskityin katselemaan ympäröiviä kauniita maisemia. Laskeuduimme juuri matalahkon harjun päältä ja saatoin nähdä edessäpäin sateen tummaksi värjäämää metsää ja peltoja joiden yllä leijaili sankkaa sumua. Sumu oli ulottanut lonkeronsa aina siihen mäntymetsään asti jonka läpi nyt harjulta laskeuduttuamme ravailimme märän hevosten tuoksussa ja nahkavarusteiden narinassa, kavioiden pehmeästi tömähdellessä märkään maahan.

Kohta saavuimme takaisin polulle jota pitkin olimme aiemmin taivaltaneet ja vaihtelun vuoksi hidastimme hevoskumppanimme käyntiin. Puhellessamme Kaisan kanssa tallin tapahtumista ja oikeastaan kaikesta maan ja taivaan välillä niin Aikku kuin nyt Stefankin löntystivät ohjat löysinä, päät alhaalla turvat polunvierustan kanervapusikoita viistäen mukavan matkaavoittavaa mutta rentoa tahtia.

Yhteisymmärryksen vallitessa niin hevosten kuin ratsastajien ja hevosten ja ratsastajienkin välillä matka tallille taittui rennosti välillä ravaillen, välillä käynnissä lompsien hetken verran aution asvalttitien viertä pitkin ja välillä pitkin kiemurtelevia kärryteitä. Heijastukseen johtavalla koivujen reunustamalla hiekkatiellä taisi hevostenkin mielissä siintää kuvat lämpimästä tallista, kuivuudesta ja mukavasta rentoutumisesta heinäkasan äärellä, sillä ne reipastivat automaattisesti vauhtia. Itse pääsin nauttimaan haaveilemastani vaatteiden vaihdosta ja toimistossa hoitajien seurassa hörpitystä lämpimästä teemukillisesta vasta riisuttuani siivosti käyttäytyvältä Aikulta varusteet, kuivattuani ja loimitettuani sen ja heitettyä ahnaan silkkiturvan eteen sylillisen raikkaan tuoksuista heinää.

Mutta kuivia, lämpimiä vaatteita ja teetä enemmän lämmitti Aikun suklaasilmien pehmyt katse kiitoksena hyvästä huolenpidosta.

© Amar

Ensilumi

Liukastelin tallipihan poikki kohti tallin etuoven luona loistavaa valokeilaa, joka tuntui olevan ainut elämästä kertova asia tänä tuulisena loppusyksyn aamuna kun aurinko vielä uinui jättäen Pohjolan värjöttelemään pimeydessä. Avatessani tallin narisevan oven, tervehti minua suloisen lämmön lisäksi erilaisten hirnahdusten ja hörähdysten kuoro. Hymyilin napsauttaessani päälle pölyn alle peittyneet, hämärästi valaisevat kattolamput - tämän vuoksi tallille jaksoi herätä aikaisin päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen!

Joululauluja hyräillen saapastelin rehuvarastoon, jossa mittailin ja miksailin hevosille rehuja valmiiksi ennen kuin astuin taas ulos pimeää märkyyttä uhmaten hakeakseni heinää erillisestä varastorakennuksesta pihan toiselta laidalta. Ravatessani, tai paremminkin liukastellessani, pihalla ja tallissa edestakaisin heiniä kanniskellen, alkoivat väsyneimmätkin hevoset heräillä ja ryhtyessäni jakamaan väkirehuja vallitsi tallissa jo huumaava meteli.

Kesken rehujen jakeluni saapui Ulrika ja pari hoitajaa auttamaan aamuhommissa, jotka sujuivatkin loppujen lopuksi liukkaasti. Yhdestäkään hevosesta ei löydetty naarmuja tai muutakaan normaalista poikkeavaa, ja saatoimme istahtaa hetkeksi hörppimään lämmintä teetä toimiston upottavalle sohvalle.

Hiukan ennen kahdeksaa oli kuitenkin taas aika nousta laiskottelemasta ja ryhtyä töihin. Minun tarkistellessani taskulampun suosiollisella avustuksella tarhojen kuntoa Ulrika ja paikalla olevat hoitajat alkoivat taluttaa hevosia ulos. Eppu ja Skjorre meinasivat aloittaa hurjan mittelön, mutta kaikeksi onneksi nekin saatiin ehjin nahoin omiin tarhoihinsa, jossa ne kyllä vielä hirnuivat ja hörisivät hermostuneesti jonkin aikaa. Jopa pikkuiset Chiggo, Kirma ja Sirdja saatiin emiensä kanssa tarhoihin ilman suurempia ongelmia, edes Kirma ei tänä aamuna jaksanut yrittää karkuretkeä - kenties se edellisellä kerralla pelästyi pimeyden keskeltä yhtäkkiä turvan eteen tupsahtanutta puuta..

Talliin jätettin Karos ja Emmiina, joiden hoitajat tahtoivat liikuttaa hoidokkinsa heti aamusta maneesin luksuslämmössä. Itse aloitin tallin siivouksen Ulrikan kanssa hakemalla ensin tarvikkeet ja alkamalla sitten talikoida lantaa karsinasta toisensa perään. Kun suurin osa karsinoista oli puunattu nurkkia ja vesiautomaatteja myöten ja uutta, kiiltävää purua levitetty lattioille, nappasin mukaani riimunnarun ja astelin nyt jo siedettävän valoisan pihan poikki tarhalle hakemaan Novaleroa varustukseen ja koulutreeneihin.

Varustettaessa Nova oli minulle tuttuun tapaan rauhallinen, vaikkakin kaikki harjat sekä satula ja suitset piti haistella huolellisesti ennen kuin niitä sai orin iholle asti viedä. Koska toiset olivat vieläkin treenailemassa maneesissa, kiskoin niskaani kunnollisen, vedenpitävän ratsastustakin ja paksut käsineet ja talutin intoa pursuilevan ratsuni kaartoon osittain liukaspintaisen, märän kentän keskelle.

Ehdin hädin tuskin nousta satulaan ennen kuin Nova jo lähti innokkaasti harppoen askeltamaan ympäri kaviouraa, josta sitten aloin pyytää sitä ympyröille, volteille ja kiemuraurille. Kimo ratsuni työskenteli innokkaasti totellen pienintäkin apuani moitteettomasti. En koonnut ohjia ennen siirtymistäni raviin, mutta siitäkin huolimatta Nova kantoi itsensä ryhdikkäänä, väistellen taidokkaasti mutta tahtoni vastaisesti kentän kuraisimpia kohtia.

Saatuamme alkuverryttelyt käännöksineen, peruutuksineen ja pysähdyksineen sekä pohkeenväistöineen vietyä loppuun, totesin että Nova oli työskennellyt niin hienosti että ansaitsi nyt saada päästä purkamaan temperamenttiaan laukkatreeniin. Ja laukka totisesti nousikin sillä sekunnilla kun eteenpäin viety pohkeeni hipaisi Novan kylkeä! En voinut kuin nauraa ihastuneena orin innostukselle sen pyöritellessä häntäänsä rytmikkään laukan tahdissa kun kääntelin sitä ympyröille ja kahdeksikoille joiden keskellä laukka aina vaihtui lennokkalla askeleella, aluksi tosin vähän haparoiden.

Koska yksinkertaiset laukkaharjoitukset sujuivat loistavasti, en halunnut pilata omaa ja ratsuni hyvää fiilistä kokeilemalla jotain liian vaikeaa. Niinpä päätin että olisi välikäyntien aika ja pyysin Novan siirtymään käyntiin ennen kuin heitin ohjat aivan pitkiksi. Niin minä kuin Novakin olimme hiestä märkiä jo nyt, ja pian totesin että ilma ei ollut aamun ensitunneista ainakaan lämmennyt, niin kovasti kylmä pisteli poskiani ja nostatti höyryä Novan kaulalta - kostea maakin vaikutti vähän kovalta.

Saatuani kävelystä tarpeekseni kokosin taas ohjat ja pyysin orilta koottua ravia. Se tuntui ihastuttavalta ja jos mitään saattoi päätellä kentän ohi kävelleen Emmiinan hoitajan huudahduksesta, se ei näyttänytkään yhtään huonommalta. Pyöriteltyäni oria hetken aikaa kootussa ravissa pyysin siltä lennokasta lisättyä ravia lävistäjällä, enkä joutunut lainkaan pettymään! Uralla kokosin taas ratsuni tiukaksi paketiksi ennen uutta lennokasta lisäyspyrähdystä lävistäjällä.

Vielä muutaman onnistuneen lisäyksen ja kokoamisen jälkeen pysäytin Novan keskelle kentän tallinpuoleista lyhyttä sivua ja pyysin siltä hiljalleen takaosakäännöstä. Kokonaista, täydellisesti onnistunutta käännöstä en vielä odottanutkaan, sillä Novan koulutustaso ei moiseen vielä riitä. Harjoittelimme kuitenkin takaosakäännöstäkin ahkerasti, ennen kuin katsoin hienosti sujuneen harjoituksen riittävän tältä erää. Nostimme huvin vuoksi laukan vielä pari kertaa, ja kyyneleet valuivat silmistäni vauhdikkaan laukan nostattamassa hyytävässä tuulessa.

Kun aloin saada poskieni nipistelystä tarpeekseni siirsin Novan raviin ja annoin ohjien valua hiljalleen aivan pitkiksi. Keventelin reippaan ravin tahdissa satulan naristessa, Novan pärskiessä kaula pitkänä ja iloisen rupattelun kuuluessa tallin suunnalta. Ympärilleni katsellessani ymmärsin hyvin miksi marraskuuta sanotaan kuolleeksi kuukaudeksi: puiden lehdet olivat varisseet alas puista ja pääasiassa jo lakaistu pois vihreydestään huolimatta kuolleelta nurmikolta, tarhat olivat tumman mudan peitossa ja hevoset seisoivat loimitettuina, päät alas painettuina takapuolet kohti järveä josta puhalsi kylmä tuuli liikuttaen vaaleanharmaita pilvimassoja matalalla taivaalla.

Kun Nova ravata lömpsytteli eteenpäin täysin rentona, siirsin sen käyntiin ja kävelimme uraa ympäri kunnes Novan hengitys oli täysin tasaantunut ja itse törötin satulassa jäätymispisteessä. Lopulta laskeudun satulasta vähemmän tyylikkään kankeasti ja jalustimet nostettuani lähdin taluttelemaan treenissä selvästi vähän rauhoittunutta Novaa tallille, jossa riisuin siltä nopeasti varusteet, harjasin sen pikaisesti ja heitin sen niskaan sitten hiki- ja talliloimet.

Jätin orin vielä talliin kuivattelemaan ja totesin ettei minusta jäätyneine sormineni toisen hevosen ratsastajaksi heti perään olisi. Aloin siis lakaista heinäistä tallikäytävää reiluin vedoin lämmettyäkseni, kunnes paikalle ratsastukseni aikana saapunut Elina tuli ehdottamaan kävelylenkkiä nuorten varsojen emien ja varsojen kanssa. Menin siis pyydystämään pari viikkoa sitten varsonutta Luciaa ja uteliasta tammavarsaansa Sirdjaa tarhasta samalla kun Elina kaappasi matkaansa Gildan ja melkein parin kuukauden ikäisen orivarsa Chiggon, joka jo osasikin kulkea riimussa.

Sirdja loikki innokkaana emänsä ja minun ympärillä, ja Chiggo tepasteli rehvakkaasti ja reippaasti emänsä vierellä Elinan talutuksessa ilmeisen ylpeänä pienestä, somasta riimustaan. Kävelimme kohti järven rantaa, mutta ennen rannalle saapumista lähdimme seuraamaan laidunten välistä polkua joka mäenrinteessä katosi sekametsikön suojiin hämärään. Emätammat yrittivät silloin tällöin napsia suuhunsa polunvierustan nuukahtaneita heinätuppoja ja kuusenoksia varsojen kurkkiessa puiden taakse ja loikkiessa riemukkaasti niin polulla kuin metsänkin puolella.

Koko lenkin ajan varsat jaksoivat hullutella ja naurattaa minua ja Elinaa, mutta onnellisesti sujuneen lenkin jälkeen molemmat menivät kyllä suosiolla tarhaan jossa nuokkuivat tyytyväisinä emiensä paksujen heinävatsojen suojissa. Kohta varsat joutuivat kuitenkin havahtumaan, sillä pihalta alkoi aivan yhtäkkiä kuulua ilahtuneita riemunkiljahduksia yhden jos toisenkin suusta: maahan tipahteli suuria, valkoisia haituvia tuulenkin hetkeksi tauottua!

Ensilumi otettiin siis vastaan suurella innolla ja ilolla, ja niin ihmiset, hevoset kuin pihalle kylmään uskaltautuneet koiratkin hyppivät ja loikkivat ympäriinsä, toiset jopa yrittäen metsästää haituvia kielilleen ennen kuin ne ehtivät maahan asti! Iloisissa tunnelmissa sujahtaneen iltapäivän jälkeen sain illalla tallin ovea sulkiessani todeta että maata peitti kaunis, jalkojen alla nariseva untumalumikerros ja ulkolampun valokeilassa näin haituvia laskeutuvat maahan hiljalleen koko ajan lisää ja lisää..

Haikeita syystunnelmia

Peikon valjaiden vastinhihnat lipsuivat kohmeisista käsistäni tuon tuosta, eikä mahavyön kiristämisestä tahtonut tulla mitään. Hiljaa mielessäni kirosin aivan liian ohuiksi kuluneita hanskojani ja ilman olevinaan niin yhtäkkistä kylmyyttä - joka syksyhän ne kylmät ilmat tulevat, mutta ei niihin vain osaa varautua. Myöskin stressistä aiheutuva väsymys ja ilmeisestikin alkava vatsahaava saivat minut normaalia kärttyisemmäksi, minkä takia karjaisin Peikolle kenties turhankin reippaasti saaden samalla sekä itseni että pörröisen ponini mielen maahan.

Kun lopulta sain Peikolle valjaat päälle, kärryt perään ja itseni kärryille istumaan, ei minun tarvinnutkaan kuin ohjata Peikko lehtiä kahisevalle hiekkatielle ja nauttia vauhdin huumasta! Annoin ruunan jolkotella paljolti omaa tahtiaan pitkin järven ympäri kiertävää tasaista, erittäin harvakseltaan liikennöityä tietä jonka varrella puiden lehdet loistivat poissaolollaan. Peikko ravasi innoissaan korvat höröllä ja päästeli suurimpia höyryjä pihalle niin että ylämäissäkään sitä ei tarvinnut kannustaa. Parin tunnin päästä tallin pihalle saapui takaisin hikinen poni kärryillään virkistynyt ohjastaja joka suunnitteli jo vähän vailosammalla mielin tallinsa tulevaisuutta!

Saatuani Peikon kuivattua ja vuorattua loimikasan sisään, lähdin huhuilemaan Demitesiä ja tämän yhdeksän päivän ikäistä tammavarsa Demtheneä sisään laitumelta. Aurinko oli jo noussut muutamaa astetta korkeammalle sinisellä syystaivaalla ja hetken aikaa vain nojailin tarhan valkoiseen aitaan ja katselin tallin uusinta tulokasta ja sen emää tyytyväisenä hymyillen. Kaihoisana muistelin myös varsan emänemänemää Demonnahia, joka poistui luotamme jo viime joulukuussa, mutta jonka kuolemasta tuntuisi silti olevan vasta niin vähän aikaa.

Lopulta maltoin kutsua Demin luokseni ja pyörittelin silmiäni sen kiertäessä oikein tarkasti pienimmänkin kuralätäkön joita tarhoihin olikin viime aikoina ehtinyt kerääntyä: Demthene taas loikki suorinta tietä portille kerjäämään rapsutuksia maanpinnan liukkaudesta tai likaisuudesta välittämättä. Tämä suloinen, hontelo raudikkovarsa oli jo varastanut sydämeni rempseällä olemuksellaan ja uteliaisuudellaan, siinä ei näkynyt tippaakaan emänsä fiiniydestä!

Otin tammat sisälle talliin ja kuurasin Demin perusteellisesti sukien aina välillä Demtheneäkin. Pikkutamma tutki harjakoria hiukan turhankin kiinnostuneena ja vastaanotti mielellään rapsutuksia koko sen ajan mikä minulla meni Demin varustamiseen. Lopulta sain Demin kuntoon juuri ennen kuin aloin jo kyllästyäkin Demthenen ainaiseen vieressä kiehnäämiseen ja sen vahtimiseen ettei se uteliaana pikku hevosenalkuna pujahtaisi käytävälle seikkailemaan. Taluttaessani Demiä maneesiin Demthene seurasi tiiviisti emänsä vierellä, mutta maneesiin päästyään lähti vetelemään maneesia ympäri railakkaassa pierupukkilaukassa. Onneksi Demi ei ollut moksiskaan tyttärensä spurttailusta ja reilun puolen tunnin juoksutuksen ajan kuunteli minua liinan päässä oikein tottelevaisesti. Takaisin talliinkin päästin onnellisesti, ja kun olin saanut neidot taas takaisin tarhaan ja vähän ajan päästä kävin viemässä tarhoihin heinää, lepäili Demthene levollisen oloisena emänsä jalkojen juurella.

Aamupäivällä päähäni oli kehkeytynyt suunnitelma stressini laukaisemiseksi. Soitin muutaman puhelun teekupposen juonnin lomassa, pakkailin varustehuoneesta muutamien hevosten tavaroita kasaan ja muutaman tunnin aikana kuurasin kasan hevosia yhdessä Ulrikan ja Elinan kanssa. Neljän aikoihin iltapäivällä saapui pihaan hieno kuljetusauto ja sen ohjaamosta loikkasi Vipeltäjä-niminen neitokainen. Ohjasin hänet talliin jo varustetun Robertho Doninin karsinalle, missä ori odottelikin jo kummastuneena erikoisesta iltapäiväohjelmastaan. Reilun tunnin päästä tuo upea ruunikko-ori oli myyty ja heti matkalla uudelle kotitallilleen.

Pihassa kävi pyörähtämässä myös muutama muukin kuljetusauto ja iltaan mennessä tallin hevoslauma oli pienentynyt peräti seitsemän hevosen verran! Päädyin siis palauttamaan kasvattajilleen nuorikot Webster Arten, Que Res PICin ja Barbarel YEWin, jotka tunsin lähinnä taakaksi ja suorituspaineideni liiallisiksi nostajiksi. Toki olin kiintynyt näihinkin hevosiin jo paljon, mutta lohduttauduin ajatuksella että voisin käydä tapaamassa näitä hienoja hevosia kun tahtoisin ja varmasti näkisin niitä kisoissakin vielä osaavammissa käsissä kuin omani! Samoin ajatuksin lähtivät eteenpäin kohti uutta kotia myös Minone É, Robertho Donin ja Marcho Donin, joita haaveilin näkeväni holsteinien sukutauluissa vielä tulevaisuudessa. Kaikkein suurimmat kyneleet kuitenkin kastelivat jo ennestäänkin märkää maaperää kun tuttuni hejdi talutti Amarn Whirellan omaan kuljetusautoonsa ja kaasutteli kovassa kiireessä kohti lentokenttää ja Brasilian helteitä. Tuskinpa näkisin tuota temperamenttista kimoa tammaa enää monesti, mutta onneksi sen ja talliin jääneen ratsuponiori Silfran Rosemanin vielä nimetön varsa jatkaisi emänsä sukua vieläpä toivottavasti aikoinaan omistamani emänisänisänsä kavionjäljissä.

Vauhdikkaan ja harvinaisen raskaan, mutta kuitenkin pitkällä tähtäimellä helpottavan iltapäivän jälkeen satuloin luottoratsuni Kiskillilla SINin joka vielä jollain tasolla muistutti minua niistä vanhoista hyvistä ajoista jolloin Heijastus oli elänyt kukoistusaikaansa ja ensimmäiset omistamani hevoset vielä olivat olleet täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Kävelimme rauhallisesti lönkytellen järven rantaan, harjun päälle lehdettömien puiden keskelle ihastelemaan mitä täydellisintä maisemaa - syksyistä järveä, sänkipeltoja ja vähän matkan päässä metsän takana siintävää Heijastuksen vanhaa tallirakennusta ja valkoaitaisia tarhoja joissa kirmaili monta tulevaisuudenlupausta ja vanhempaakin konkaria. Haikein mielin käänsin Sillan alas harjulta kohti sänkipeltoa, jossa päästelimme täyttä laukkaa jättäen menneisyyden kaihot taaksemme ja suunnaten kohta Heijastuksen uutta kukoistusaikaa joka siinteli jo silmissäni!

Sateinen kisapäivä

Syksyinen sadekausi on piinannut Heijastusta jo hetken aikaa eikä loppua näy. Hevoset möllöttävät tarhoissaan loimitettuina, takapuolet lehtiä lennättävää viimaa päin. Kenttä on kaikista epätoivoisista pelastusyrityksistä huolimatta löllöinen, eikä siellä tee kenenkään mieli treenata tihkusateessakaan. Odotellaan kauniita aurinkoisia, kirpeitä syyspäiviä!

Erityisesti tälle päivälle toiveet olivat korkealla: tänään järjestetään Heijastuksessa kenttäkilpailut! Vilkaistessani aamulla ulos ikkunasta teki mieli ennemmin kömpiä takaisin lämpimään peiton alle ja unohtaa koko kisat, mutta eihän niin voisi tehdä. Oli siis vedettävä sadevaatteet niskaan ja vielä unenpöpperössä hoidetun hevosten ruokinnan jälkeen lähdettävä katsastamaan maastoradan kuntoa ja yritettävä parantaa pohjaa parhaan mukaan. Onneksi mukaan lähti vähän muutakin talliporukkaa, joten radan tarkastus sujui vähän pirteämmissä tunnelmissa tulevaisuudensuunnitelmista ja päivän kulusta rupatellen.

Kauhukseni havaitsin tallille takaisin palatessamme että pihaan oli jo ajanut muutama kuljetusauto! Kiireesti riensin toivottamaan saapuneet tervetulleiksi ja opastin heidän autonsa parkkipaikalle hyvään järjestykseen. Talliapulaisten kiikuttaessa hevosia kiireen kaupalla tarhoihin aloin raahailla verryttelyesteitä löllöiselle kentälle ja kouluaitoja maneesiin. Onneksi sain apua viime hetken järjestelyissä ja ihmeekseni ehdimme aloittamaan maneesissa ratsastettavan kouluosuuden ajoissa! Joskin itse mussuttelin aamupalaani vielä parin ensimmäisen ratsukon suorituksen aikana yrittäen samalla tuomaroidakin..

Maneesissa istuen ja ratsukoita haukan katseella tuijotellen meni minun aamupäiväni - jossain vaiheessa ehdin jo ihmetellä eivätkö ratsukot koskaan lopu! Tuomarointipaikalleni kuulin tuulen huminan maneesin viereisissä puissa ja tasaisen sateen rapinan kattoon. Valot oli pitänyt laittaa päälle ulkona vallitsevan hämärän takia ja maneesissa leijaileva tuoksu muistutti minua uitetuista koirista ja kuumasta kahvista, jota katsomoon etsiytyneet ahkerasti hörppivät.

Lopulta sain nousta tuomarin penkistäni ja verrytellä puutuneita jäseniäni. Tallityöntekijä Elinalta kuulin vuolaan kertomuksen kuinka maastossa oli tapahtunut pari kaatumista mutta kaikki oli kuitenkin kunnossa, rata tietysti pelkkää kuraa ja vesilätäkköä. Komensin Elinan kaappaamaan pari muuta tallilaista mukaansa ja menemään rataa kunnostamaan, sillä aikaa kun itse aloin heitellä puomeja ja esteiden kannattimia maneesin pohjalle muutaman vapaaehtoisen avustamana.

Aikaa maastokokeen loppumisen ja rataestekokeen alkamisen välillä oli onneksi reilusti, joten ehdin käydä tallin toimistossa syömässä ja ruokkimassa omat hevosemmekin. Koska esteradalle ei tarvittaisi niin paljoa avustajia, komensin vakiotallitytöt Liisan, Kaisan ja Annikan ottamaan Minnin, Roomeon ja nuoren Keenan mukaansa ja käydä tarkastamassa mitkä maastoesteet kenties kaipaisivat korjausta ja missä kunnossa rata muutenkin oli.

Kohta jouduin taas palaamaan tuomarin paikalle, mutta onneksi estekoetta on aina viihdyttävämpi ja helpompi katsella kuin koulukoetta! Maneesin nurkissa vinkuva tuuli säikytti joitain hevosia, jotkut taas kaahasivat muuten vaan vähän reilummin ja lennättelivät puomeja reiluin ottein mennessään. Nähtiin radalla toki hillitympiäkin suorituksia, joita oli kieltämättä ilo katsella. Kuraton ratsukko sen sijaan oli harvinaisuus, ja voi kuinka kävikään sääliksi niitä ressukoita jotka olivat maastoradalla tippuneet ratsujensa selistä suoraan kuralätäkköön ja vieläpä näyttivätkin siltä!

Myöhään illalla vasta saatiin viimeisenkin luokan kokonaisvoittaja selville, palkinnot jaettua ja kunniakierrokset laukattua. Hiljalleen alkoivat kuljetusautot valua tallin pihasta pois, jäljelle jäi vain pois korjattavat esteet niin kentältä kuin maneesistakin ja väsynyt mutta onnellinen fiilis loppujen lopuksi ihan siedettävän hyvin sujuneista kisoista. Esteiden siirtämisen jälkeen lähtivät muut koteihinsa ja itse menin vielä talliin kuuntelemaan sateen ropinaa ja hevosten iltarehujen rouskutusta. Eikä se sade sitten loppujen lopuksi niin pahalta kuulostakaan, ajattelin nojaillessani illastavan vanhustamma Calinkan lämpimään kylkeen.

Tiukkaa koulutreeniä

Tänään päätin treenata kouluratsastusta Epun kanssa oikein toden teolla! Saatuani sen lukuisista metkuyrityksistä ja lievästä vastahakoisuudesta huolimatta harjattua ja varustettua, talutin sen kentälle keskelle vähäistä auringonpaistetta ja navakkaa tuulta. Tietysti herran piti katsella kentänvierustan puita ja pensaita ihan ihmeissään kun ne niin hirveästi huojuivat, enkä ensi yrittämällä meinannut edes päästä Epun selkään sen pyöriessä kuin väkkärä lähitarhojen tammoille esittäytyessään.

Kun vihdoin istuin satulassa jalustinhihnat sopivalle pituudelle säädettyinä, ei minun tarvinnut pyytää Eppua kahdesti lähtemään tallustelemaan kaviouraa pitkin löysin ohjin. Ensimmäisen kierroksen ajan Eppu otti sivuaskelia jokaisen vähänkin isomman puskan kohdalla ja puhisi ilmeisesti yrittääkseen karkottaa puskissa varmasti lymyävät kauhut kauemmas. Näemmä puhinakarkotus toimi, koskapa toisen kierroksen Eppu kiersi jo kaviouraa koko ajan seuraillen, vaikka yrittikin kulmissa oikoa ahkerasti. Kohta päätin että olisi aika keksiä Epulle jotain aktiviteettia ennen kuin se alkaisi itse kehitellä actionia, ja aloimmekin treenata kolmikaarista kiemurauraa - edelleen käynnissä löysin ohjin. Alkuun Eppu olisi vain halunnut kiirehtiä mutkasta toiseen joten kuten välillä suoristuen, mutta kun ahkerasti käytin istuntaa ja pohkeita niin alkoihan sitä kaivattua suoruuttakin lopulta löytyä.

Kun kiemuraura sujui kauniisti suoristuksineen, asetuksineen ja taivutuksineen, päätin että on aika aloittaa raviverkat. Kokosin ohjia jonkin verran ja hiuksenhienolla pohkeiden painalluksella kehotin Eppua siirtymään raviin - ja mielellään se siirtyikin, ponkaisten oikein vauhdilla ylös ja eteenpäin! Aloitin kevyessä ravissa ratsastamaan suurta kahdeksikkoa kahden pääty-ympyrän avulla, niin ettei Epun kuulunut suoristua lainkaan. Alku meni Epun osalta vain koikkelehtiessa suuressa vauhdin huumassa välillä lapa edellä ja pää ties minne suuntaan vääntyneenä, mutta kun aktiivisesti keskityin ohjillani ja pohkeillani kääntämään uljasta ratsuani niskasta asti ja hidastamaan sitä painoavuillani, alkoi se hiljalleen toimia paremmin ja paremmin. Laskemattomien kahdeksikkojen jälkeen vauhtikin alkoi vähän hiipua kun Eppu tajusi ettei saavuta mitään kaahottamisella, ja sain sen lopulta suorittamaan peräti kolme kahdeksikkoa oikein mallikkaasti.

Ennen kuin Eppu taas ehtisi kyllästyä, siirryin harjoitukseen jossa teimme lyhyiden sivujen puoliväleistä pohkeenväistöä noin pitkän sivun puoleenväliin. Nyt kun herra-ratsuni ei viitsinyt enää kaahottaa niin hirveästi, sujui harjoitus jo muutaman yrityksen jälkeen todella hyvin - Eppu asteli hienosti ristiin lievästi asettuneena juuri siitä lähtien ja sinne päätyen kuin pyysinkin.

Lyhyiden väikäyntien jälkeen olikin laukkaharjoitusten vuoro! Jo muutamankin kierroksen mittaiset välikäynnit saivat Eppuun taas reilusti lisää uutta virtaa, ja kentänvierustan pusikot täyttyivät jälleen peikoista ja möröistä. Ensimmäinen, suurella pääty-ympyrällä suoritettu laukannosto olikin hiukan turhankin vauhdikas, joten pyysin Epun heti raviin ja ruotuun jotta se muistaisi taas miten kouluhevosen kuuluisi nostaa kauniisti pyörivä, tasainen laukka.. Korvat niskaa pitkin valahtaneina Eppu laskikin askellajin raviksi, mutta ennen yhden pääty-ympyrän pienentämistä pikkuruiseksi voltiksi ei ravi ollut niin rauhallista että siitä olisi voinut kuvitellakaan nostavansa laukkaa!

Seuraavalla nostoyrityksellä Eppu osoitti selvästi mieltään sen mielestä liian tiukkoja kurinpitotoimiani vastaan, eikä ensin olisi tahtonut kuin kaahottaa turboravia laukka-avuistani välittämättä. Kun taas sain ratsuni takaisin ruotuun muutaman kierroksen tahtojen taistelun jälkeen, pyysin taas laukkaa ympyrällä ja tällä kertaa se nousikin ihan siivosti, vähän vastahakoisen tuntuisesti vain. Mutta kyllä Eppu taas pian unohti ärsyyntymisensä "niuhottamiseeni" ja alkoi laukata ympyrällä hyvin rullaavaa, tasaista laukkaa. Kun niin laukka kuin asetus ja taivutuskin olivat mielestäni kunnossa, vaihdoin laukan lennossa ja siirryimme ympyrälle toiseen suuntaan. Koska laukka pyöri hyvin tähänkin suuntaan, aloin tehdä kahdeksikkoa vaihtaen laukan aina keskellä suoraan askeleessa - alun hapuilun jälkeen tämäkin alkoi sujua ihan mukavasti, mutta orin koulutustason huomioon ottaen en jaksanut tämän liikkeen kohdalla suuremmin niuhottaa.

Viileästä tuulesta huolimatta niin minä kuin Eppukin kylvimme hiessä pitkänlaisen laukkailun jälkeen ennen kuin pyysin taas kaikenlaiset pelot unohtaneen ratsuni harjoitusraviin. Tällä kertaa se ei ollutkaan mitään hirveää kaahotusta, vaan ihan siivoa ja satulaankin miellyttävän tuntuista ravia. Koska Eppu nyt tuntui taas oikein yhteistyökykyiseltä, päätin kokeilla lisättyä ravia lävistäjällä: ja niin sitä liidettiin kentän lävitse! No, ensimmäinen kerta oli vielä vähän hapuilua, mutta toisella yrityksellä Eppu yritti todellakin parhaansa ja pystyikin niin loistavaan suoritukseen että katsoin viisaimmaksi lopettaa kaikki vaativammat hommat siihen.

Ravailimme hetken ympäri kenttää tehden ympyröitä, kaarroksia ja voltteja, samalla kun annoin Epulle hiljalleen lisää ohjaa. Orin ravi pysyi koko ajan rennon letkeänä ja pää alkoi painua alemmas sitä mukaa kun ohja löystyi, ja ohjien roikkuessa täysin pitkinä hidastin nyt oikein kuuliaisen, ilmeisesti laukkailusta vähän väsähtäneenkin ratsuni käyntiin painoavuilla. Käynnissäkin teimme vielä ympyröitä ja suunnanvaihtoja löysin ohjin viiltävän tuulen tuivertaessa Epun pitkässä harjassa ja kylmentäessä nopeasti lämmenneitä lihaksia. Kovin pitkään emme kentällä kävelleetkään, mutta kävin vielä taluttamassa Eppua hetken verran metsän suojassa ennen kuin vein nyt jälleen tammoille hörhöttelevän orin talliin jossa riisuin siltä varusteet, harjasin sen pintapuolisesti ja heitin vielä selkään ulkoloimenkin jottei hionnut ori vain vilustuisi tuulessa ja tuiskeessa. Vaan eipä tuntunut tuuli ja tuiske Eppua haittaavan, päinvastoin se suorastaan nautti kun sai nyt vapaasti juosta karkuun kaikkia mörköjä joita aina tuulella maan pinnalle jostain putkahtelee..

Syysmaastoilua ja äitiysliikuntaa

Sumuinen maisema levittäytyi joka puolellamme kietoen meidät pehmoiseen vaippaansa. Taputin hansikoidulla kädelläni Emman kaulaa, johon oli jo pikkuhiljaa alkanut kasvaa paksumpaa talvikarvaa. Tamma nousi jyrkähkön mäen kevyen oloisesti ja ponnahti innoissaan raviin kun annoin kevyesti pohkeita mäen päällä. Ravasimme harjun laella kiemurtelevaa, mäntyjen reunustamaa polkua siihen asti kunnes siitä haarautui pienempi, vadelmapusikkojen lähes tukkima polunpahanen joka lähti laskeutumaan rinnettä alas kohti kaunista lehtometsää. "Ehei, tässä ei kuule ravata ettei olla kohta molemmat polvillamme noissa pusikoissa", totesin huvittuneesti innokkaalle tammalleni.

Päästyäemme turvallisesti rinteen alas ja polun levennyttyä hetken kuluttua koivikon keskellä kulkevaksi hiekkatieksi, kuiskasin innoissani tamman korviin: "no nyt mennään!" Ja pienestä pohkeiden painalluksesta Emma nosti pehmeän laukan - tuuli ja tamman ruskeat jouhet pyyhkivät kasvojani, puut vilisivät silmissä ja maa tuntui tärähtelevän suomineitoni kavioiden tömähdellessä tien pintaan. "Okei, eiköhän nyt kuule ole jo aika hidastaa", totesin rauhoittelevalla äänellä innoissaan pärskivälle ratsulleni hidastaessani vauhtia ohjaksilla ja istunnalla.

Saimme ravata pitkään kiemuraista mökkitietä ennen kuin Emma alkoi rauhoittua reilusta laukkapätkästä. Taputin sitä taas tyytyväisenä ja hetkeksi syvennyimme molemmat katselemaan lähimaisemia tien jatkaessa kiemurteluaan peltojen keskellä. Kirkkaana syyspäivänä maisema olisi ollut upea, mutta nyt kaikki oli kietoutunut sankkaan sumuun.

Saavuimme tallille tältä lyhyehköltä mutta mukavalta ja rentouttavalta maastolenkiltämme koivukujaa pitkin, ja mennessään Emma tervehti hörinällä tarhailevia tallikavereitaan. Päätin hoitaa sen ulkona koska ilma ei edes ollut kylmä ja koska se niin mielellään hamuili hoitopuomin lähistön viimeisiä voikukanlehtiä. Riisuttuani Emman varusteista harjasin sitä pitkään ja hartaasti, mistä tamma selvästi nautti täysin rinnoin. Putsasin sen kaviot ja syynäsin hännän ja harjankin läpi takkujen, takiaisten ja muun ylimääräisen tavaran varalta. Pitkän hoitohetken jälkeen päätin että Emman olisi aika päästä tarhailemaan Keenan ja jo pitkällä kantavana olevan Gildan kanssa.

Vaikka suunnittelinkin ulkoiluttavani seuraavaksi Emman tytärtä Ensinaa, en kuitenkaan voinut vastustaa shettistamma Gildan sulosilmien anovaa tuijotusta ja kaappasin sen matkaani samalla kun päästin Emman nautiskelemaan syksyn vähenevistä ruohorippeistä. Pikkuinen ja huvittavan pyöreä Gilda kipitti vierelläni reippaasti tallin suuntaan riimunnarun roikkuessa löysänä, ja matkan varrella aloitin jo sen paksun ja pörröisen etuharjan setvimisen. Tallin luo päästyämme sidoin vuorostaan Gildan hoitopuomiin ja sen harjat haettuani aloitin harjaamisen ensin pyörivin liikkein kumisualla. Vatsan kohdalta pyöritellessäni Gilda vähän liikahteli ja heilutteli korviaan, mutta selän ja kaulan kohdalta pyöritellessäni tamma rentoutui täysin. Kumisuan jälkeen vuorossa oli pölyharja ja viimeisenä juuriharja - siivottuani Gildan kaviotkin irrotin uneliaan oloisen tamman harjauspuomista ja lähdin taluttamaan sitä maneesin ja askellajibaanan suuntaan.

Ajattelin kävelylenkillä katsastaa mitä muillekin tallilaisille kuului, sillä talli oli vaikuttanut täysin autiolta varustehuoneessa pistäytyessäni. Kentällä näyttivät harjoittelevan Cinnamon hoidokkinsa Astrilla PIC:n kanssa, kun taas maneesista kuului selviä estetreenin ääniä ja ovesta kurkistaessani näin Wonderin ja Karosin sekä Elinan ja Donan loikkimassa sekalaisten estekyhäelmien yli. Baanan lähellä metsän nurkalla törmäsin Ulrikaan joka ohjasajoi nuorta vuonotamma Luciaa tallille päin. "Hei Ulrika, mites teillä on Lucian kanssa sujunut?" kysäisin antaen Gildan mutustaa pienen kuusen oksaa pysähtyessämme. "Oikein hyvin, Lucia on kyllä niin fiksu tamma! Tuolla pellon reunalla mentäessä ilmestyi sinne sumun keskelle hirvi ihan yhtäkkiä, mutta Lucia vain tuijotti sitä ja pikkuisen jännittyi kun metsänelijä lähti koikkelehtimaan pellolla lähemmäs, mutta heti kun hirvi muutti suuntaa niin Luciakin tyytyi vain pärskähtämään vähän hämmästyneenä", Ulrika tilitti silmät loistaen suu hymyssä, selvästi ylpeänä tulevan valjakkotähtemme fiksusta käytöksestä. "Hahhah, no sehän on hyvä ettei neiti ole mikään hötkyilijä", totesin hymyillen vähintään yhtä leveästi kuin Ulrika. "Mites tallissa ei ollut ketään karsinoita siivoamassa, joko ne on kaikki siistitty?", ihmettelin muistaessani. "Aa, Liisa ja Kaisa soittivat ja ilmoittivat tulevansa auttamaan tallihommissa ihan kohta, niin ajattelin että he saavat sitten siivoilla niitä karsinoita. Kun tulin luvanneeksi että pidät heille sitten ratsastustunnin iltapäivällä.." Ulrika selitti muuttaen äänensävynsä vihjaavaksi viimeisen toteamuksen kohdalla. "Ah, selvä. Noo, he saavatkin sitten liikuttaa vaikka Demthenen ja Randomin sitten tunnille tullessaan. Mutta meidän pitää nyt ainakin Gildan kanssa jatkaa matkaa että ehdin vielä Ensinankin ennen ruokinta-aikaa puunata ja treenata. Että nähdään taas!" hihkaisin Ulrikalle joka toivotti mukavaa kävelylenkkiä ja hennolla ääniavulla pyysi taas Lucian siirtymään käyntiin.

Pitkää lenkkiä emme kyllä Gildan kanssa tehneet. Kävelimme baanalta lähtevää tietä pellon ja metsän välissä lätäköitä väistellen, tähyillen aina välillä ympäristöä hirvien varalta. Pellon vaihduttua metsäksi lähti tie laskeutumaan loivasti kohti rantaa, ja jatkoimme matkaamme verkkaisessa käynnissä auringon pilkahdellessa välillä pilviverhon välistä. Saavuttuamme järven rantaan totesin että suurimmat sumumäärät olivat jo kadonneet järveltäkin ja kannustin reippaasti mukana tepsutelleen Gildan vatsaa hölskyttävään raviin. Pitkään emme ravanneet, mutta kohta jo käännyimmekin ylämäkeen vievää tietä laidunten ja tarhojen välistä kohti tallia.

Tallilla hieroin Gildaa vielä hetken aikaa vain huvikseni ja tamman mieliksi, mutta sitten totesin kellon olevan jo niin paljon että oli aika viimein hakea Ensina laitumelta ja alkaa harjoitella sen kanssa normaaliin tapaan harjattavana ja talutettavana käyttäytymistä. Suunnittelin lisäksi tutustuttavani sitä vähän puomien ja estehypyn saloihin maneesissa ja sen laidunta kohti tallustaessani suunnittelin myös Liisan ja Kaisan varalle tiukkaa koulutreeniä - pohkeenväistöjä, paljon laukkatreeniä... Ah miten mukavaa olisikaan päästä taas rääkkäämään ahkeria vakiokävijöitämme tiukalla treenillä, mietin pirullinen hymy huulillani kun huhuilin kaunista suokkivarsaa luokseni laitumelta.

Syystunnelmointia

Istuin reippaasti kävelevän Stefanin kärryillä kietoutuneena vedenpitävään takkiin ja kaulaliinakerrokseen - hyytävä syksy saapui selvästi heti syyskuun myötä. Kostean viileä aamu-usva kietoutui ympärillemme ja pihlajoiden punaisina loistavista marjoista roikkui vesipisaroita. Mutainen tie päästi hiljaisia imukuppimaisia ääniä Stefanin kavioiden noustessa sen pinnasta ja välillä hiekka rahahteli kärryjen renkaiden alla. Paljaiksi ajellut pellot levittäytyivät vasemmalla puolellamme usvan alla, kun taas oikealla puolella kohosi kosteuden vuoksi punertavan sävyn saanut mäntymetsä.

Nousimme pienen mäen päälle Stefanin heilutellessa harjaansa ja halutessa kiihdyttää vauhdin raviksi. Tiukalla ohjienpidätyksellä ja kevyellä ääniavulla pidin sen kuitenkin käynnissä aina mäen alapuolelle asti. Siellä eteemme avautui suora, molemmilta puolilta peltojen reunustama tie, joten maiskautin Stefanin reippaaseen raviin. Hurja ravuriorini juoksi harja ja häntä tuulessa hulmuten välittämättä viiman viileydestä tai tiestä lentävästä kurasta. Metsänreunassa toppuuttelin orin hurjaa menoa hitaampaan raviin, ja pienten vastustelujen jälkeen vauhtimme hidastui rennoksi lönkyttelyksi - vieläkin Stefan kyllä jaksoi riuhtoa päätään ja heitellä jalkojaan mielenosoituskellisesti.

Kaartaessamme pienemmälle tielle, oikeastaan vain punertavien havunneulasten peittämälle polulle, oli pakko hidastaa käyntiin ja suorastaan yllätyin miten vähän Stefan tätä tekoa vastusteli. Löysin ohjin löntystelimme eteenpäin vesipisaroiden tipahdellessa sammaleiseen maahan lähes äänettömästi ja kevyesti napsahdellen takilleni. Tupsahtaessamme metsästä lilluvan märän niityn laitaan kannustin Stefanin taas raviin, mutta tällä kertaa meno ei ollut yhtä vauhdikasta kuin ensimmäisellä ravipätkällä.

Ravailimme leppoisasti eteenpäin jälleen metsän keskelle ja siellä harjun laelle. Lähtiessämme laskeutumaan jyrkähköä mäkeä jouduimme hidastamaan käyntiin, ja Stefan joutuikin keskittymään kunnolla siihen mihin kavionsa asetti. Jatkettuamme käynnissä jonkin matkaa mäen jälkeenkin saavuimme järven tuuliselle rannalle, jonne vesi loiskui reiluina laineina. Kannustin Stefanin viimeiseen reippaaseen ravipätkään ennen kuin sukelsimme sekametsikön keskellä mutkittelevalle polulle, jonka vieressä kasvavat pusikot kastelivat meidät ihan täysin. Kielloistani huolimatta Stefan rouski satunnaisia vadelmapusikkojen lehtiä matkalla tallille, mutten oikeastaan jaksanut asiasta häirintyyä tänä rauhallisena aamuna kun Stefankaan ei ollut järjestänyt lenkillä kummempia kohtauksia vaan toiminut oikein mukavasti - vaikka varustettaessa ori oli kyllä taas jaksanut kiukutella kun se piti sitoa kiinni karsinassa karkailun estämiseksi..

23.8.

Tympeän harmaat pilvet peittivät taivasta kun sunnuntaiaamuna tallustelin tallille olkapää kipeänä edellisillan putoamisesta Karosin selästä kesken maastoestetreenin. Haukotellen ja olkapäätäni hieroen aukaisin tallin oven vain kuullakseni niin tuttua karsinan oven jytinää aamurehujen toivossa. Hoidin aamuaskareet tokkurassa Ulrikan, Elinan ja muutaman hoitajan avustuksella, ja kittasin kurkkuuni muutamankin mukillisen kuumaa teetä piristyäkseni edes hitusen.

Aamupäivääni päätin piristää teen lisäksi jättämällä muut hoitamaan karsinoiden siivousta ja itse karkaamalla treenaamaan kouluratsastusta tulevan kouluratsutähteni Novan kanssa. Se tuli heti nuuskimaan heppanameista pullottavia taskujani kun astuin karsinaan, enkä voinut vastustaa ruskeiden, suurten silmien anovaa katsetta.. Novan rouskutellessa namujaan aloitin sen harjauksen - ja siinä olikin tekemistä, sillä herra oli selvästikin nukkunut kankku vessapaikkansa päällä! Novaa ei pitkäaikainen jynssäämiseni kuitenkaan tuntunut suuremmin haittaavan, se rouskutteli heiniensä rippeitä ja katseli varsin kiinnostuneena kun toisia hevosia kuljetettiin ulos tarhoihin.

Lopultakin sain Novan siistiksi ja varusteetkin ongelmattomasti sen päälle ja saatoin lähteä taluttamaan innokasta ratsuani kohti valoisana loistavaa maneesia. Maneesissa laskin kiiltävänahkaisen koulusatulan jalustimet ja kiristin vielä himpun verran vyötä ennen kuin kapusin Novan selkään. Pyysin sitä heti siirtymään reippaaseen, tahdikkaaseen käyntiin uralla, ja ori totteli välittömästi kulkien ryhdikkäänä löysistä ohjista huolimatta.

Alkukäyntien jälkeen kokosin ohjat ja siirsin Novan raviin. Siirtymä oli pehmeä ja Novan ravi hyvin tahdikasta, yllättävän kiireetöntä. Kannustaessani Novaa vähän reippaampaan menoon se leiskautti itsensä vauhdilla eteenpäin selvästi innoissaan vauhdinlisäyspyynnöstä. Teimme reippaassa kevyessä ravissa ensin suuria ympyröitä ja Novan lämmettyä kunnolla myös pienempiä voltteja. Siirtymisiäkin harjoittelimme, ja erityisen ylpeäksi minut sai orin esittelemät luotisuorat peruutukset ilman vastustelun häivääkään!

Koska ratsuni oli erinomaisesti kuulolla, päätin aloittaa laukkatreenit. Nostin laukan pitkää sivua edeltävässä kulmassa, ja nosto olikin erinomaisen vauhdikas! Novan laukka ei kuitenkaan ollut mitään päätöntä ryntäilyä, vaan täydellisen hallittua, ylös- ja eteenpäin kohdistuvaa täydellisen kolmitahtista askellusta. Annettuani Novan laukata pari kierrosta uralla ihan pelkästä laukkaamisen riemusta, kääntelin sitä pääty-ympyröille ja volteille sen pureskellessa kuolaintaan keskittyneenä, selvästi innoissaan mutta kuitenkin täysin hallinnassa pysyvänä. Hetken päästä vaihdoimme suuntaa ja teimme samanlaiset laukkaharjoitukset toiseen suuntaan.

Laukkaamisen jälkeen Novasta löytyi taas reilusti energiaa, jonka päätin purkaa pohkeenväistöjän treenaamiseen ja takaosakäännösten harjoitteluun. Pohkeenväistöjen lennokkuus ja reilu sivuaskellus ilahduttivat mutta myös naurattivat minua - Novan pään ja kaulan asennosta päättelin että se joutui todella keskittymään siihen ettei olisi lähtenyt purkamaan laukkaamisesta syntyneitä intojaan loikkimalla ympäriinsä miten sattuu. Novan selviydyttyä loistavasti pohkeenväistöistä aloimme harjoitella takaosakäännöksiä, jotka alkuun olivat turhankin hätäisiä. Teinkin sitten väliin muutamia askellajinvaihdosharjoituksia ennen kuin kokeilimme uudestaan takaosakäännöksiä, joihin herra nyt jaksoi keskittyä vähän paremmin. Pitkän jankkaamisen jälkeen käännöksetkin sujuivat toivomallani tavalla ja heitin ohjat ihan löysäksi pyöritellessäni Novaa ympäri kenttää letkeässä, energisessä kevyessä ravissa.

Kun Nova alkoi osoittaa ravin energisyyden hyytymisen merkkejä, siirsin sen pehmeään käyntiin uralle ja annoin talsia siinä niin pitkään että sen hengitys tasaantui normaaliksi - ja samalla omakin hengitykseni, olinhan kuitenkin joutunut keskittymään siihen että saisin Novan keskittymään ja tekemään kaiken vaaditun juuri niin kuin halusin. Kohta lähdimmekin jo maneesista talsimaan kohti tallia kevyessä tihkusateessa joka kiharsi Novan harjan suloisille laineille..

ERJ tarinakisat Lutinassa 2.8.2009

luokka 80 cm, sijoitus 3/5, kutsu

Yritin epätoivoisesti, ja ilmeisen epäonnistuneestikin, peitellä valtaisaa, kehoani ravistuttavaa haukotusta vilkaistessani rannekelloani. Hitaasti taivaalle ajelehtivan auringon hailakassa valossa näin viisareiden osoittavan noin kello neljää. Noh, johan tässä olikin neljä tuntia ravattu yhden suokkitammastamme Emmiinasta hullaantuneen orin perässä kaura-astioin ja riimunnaruin ja vihdoin saatoin lähteä nukkumaan saadakseni unta palloon edes muutaman tunnin verran ennen kiivasta kisapäivää. Mielessäni kirosin ensin tammani kuuhun, mutta minkäs sille voi että kiima tulee ja hullaannuttaa orimme..

Kahdentoista aikoihin olin juuri sulkemassa ht.netin foorumia jossa olin taas saanut nauraa räkäisesti yhdelle jos toisellekin omituiselle hiipparille. Olin aikeissa ottaa kisakamppeeni esille vaatekaapista ja mennä sitten nukkumaan voidakseni herätä pirteänä kisapäivän aamuna: aikeeni keskeytti kova hirnunta, jotain joka kuulosti puun rasahtelulta ja kohta kavioiden kova jytinä. Ryntäsin ikkunaan katsomaan ja näin suokkiorimme Epun ravaavan pitkin Emmiinan ja muiden tammojen laitumen viertä kovasti hörhötellen.

Huokaisten kiskaisin kumisaappaat jalkaani ja riensin juoksujalkaa kohti Eppua, joka olikin jo saanut Emmiinan huomion täysin omakseen.. Hurjalla käsien huidonnalla sain orin hätistettyä vähän kauemmas tammasta, mutta kiinni en sitä onnistunut saamaan: en ennen kuin neljä tuntia myöhemmin täysin uupuneena ja hikisenä, ja ennen kaikkea väsyneenä! Kiinnisaaminen oli vaatinut muutaman kauhallisen kauraa, useammankin kappaleen riimunnaruja, monia naarmuja kintuissani ja kourissani ja paljon tuskastunutta karjuntaa ja hirnuntaa. Laahautuessani vihdoin ja viimein yöpuulle, Epun mekastaessa närkästyneesti tallissa, toivoin että Emmiina ei olisi käyttänyt kaikkea energiaansa intohimoisen rakastajansa kannustamiseen vaan jaksaisi panna parastaan vielä tulevan päivän estekisoissakin - itse en nimittäin tulisi olemaan kaikkein tarkkaavaisin kuski..

ERJ tarinakisat Lutinassa 2.8.2009

luokka 80 cm, sijoitus 5/5, kutsu

En voi kuin huokaista syvään - ja haukotella heti perään suupielet repeillen ja leuat lonksuen. Silmät tapittavat päässä ja jalat tuntuvat painavan tonnin. Mutta tavoite on saavutettu: lomalaitumilta raa'asti kisahevosen todellisuuteen repäisty trakehnerorini Karos ei näytä sekään itseäni pirteämmältä. Silmäluomet lupsuen ori laahautuu vierelläni talliin, jonka ikkunoista alkaa hiljalleen kajastaa nousevan auringon valoa.

Saatuani Karosin karsinaan ja raahatessani sen varusteita varustehuoneeseen kädet turtina, kuulen pehmeän tömähdyksen orin käydessä makuulle pehmoiselle turvepatjalle. Silmäni ummistaen haaveilen siitä miten itsekin voin kohta kuukahtaa sängyn pohjalle - vain noustakseni muutaman tunnin kuluttua valmistamaan väsynyttä oriani kuljetukseen kisapaikalle. Mutta ihan vielä en voi nukahtaa!

Saatuani varusteet oikealle paikalleen suljenkin tallista valot ja ovet ja väsyneiden jalkojeni vastusteluista huolimatta kiiruhdan lämpimään talooni, hämärään huoneeseen pehmoiseen sänkyyn paksujen täkkien alle. Ennen nukahtamistani ehdin vielä heittää jonnekin korkeuksiin toiveen siitä, että maneesissa suoritettu öinen estetreeni riittäisi pitämään Karosin siivosti käyttäytyvänä koko tulevan kisapäivänkin. Aamen ja hyvää y - kroooooohhhpfyyyyyf, kroooooh...