Saapuessamme erään niityn laitaan saimme tuntea kaatosateen koko voiman - alkutalvisen kaatosateen joka esti näkyvyyden kahta metriä pidemmälle. “Kaisa, otetaan käyntiin, eihän täällä edes näekään mitään!” huusin täydellä voimalla yrittäen saada ääneni kuuluviin sateen huminan läpi. “Selvä”, kuului Kaisan hiljainen vastaus, ja siirsin Ainottaren käyntiin pienellä ohjien pidätyksellä ja painoani siirtämällä. Kyyristyin satulassa tuulen lennättämiä sadepiiskoja vastaan ja kirosin ideaa lähteä maastoon “kun vain vähän tihkuttaa”, kuten olimme Kaisan kanssa tallipihalta lähtiessä todenneet.
Tunnin pituisesta lenkistä oli nyt kulunut noin puolet ja ratsastushousuni liimautuivat märkinä kylmiin reisiini, hiuksista valui hiljalleen vettä niskaan ja yhä alaspäin pitkin selkää, ohjia pitelevät sormeni olivat kohmeessa läpimärkien hanskojen sisällä. Jatkettuamme joitain satoja metrejä pitkin nyt ennemminkin lampea muistuttavan niityn laitaa Kaisa pysäytti Stefanin niin että meinasin ratsastaa hänen niskaansa. “Mitä nyt?”, kysyin Kaisalta närkästyneenä omasta melkein tapahtuneesta päälleratsastuksestani. “Ajattelin että voitaisiin mennä tuota vanhaa kärrytietä mikä tästä kääntyy, sieltähän pääsee sitten soramontun kautta takaisin tälle samalle polulle, mutta saisi kulkea metsän suojassa pidemmän matkaa”, Kaisa selitti kääntäen kuraa valuvat kasvonsa minua kohti. “No mutta tuohan on hei hieno idea, ehdottomasti mennään sieltä”, hihkaisin innostuneena mahdollisuudesta päästä pois pahimmasta sateesta.
Siispä Stefanin ja Kaisan johdolla käännyimme kärrytielle mäntymetsikön suojiin, missä linnut satunnaisesti lensivät lähipuista karkuun pientä, märkää joukkiotamme. Tien lopettaessa kiemurtelun ehdotti Kaisa vauhtipätkää jotta Stefan pääsisi purkamaan höyryjä joita sille kuulemma oli kerääntynyt: Kaisa totesi orin levottomana pureksivan kuolaimiaan, heiluttelevan korviaan kuin lentoon lähdössä oleva Dumbo ja säpsähtelevän pieniä pusikkojakin. “Okei, menkää te vaan vauhdilla edellä niin me laukataan perässä!”, huudahdin saadakseni ääneni yltämään Kaisan jo reipasta vauhtia etääntyviin korviin.
Eikä Aikkukaan montaa kehotusta tarvinnut loikatakseen korvat hörössä suoraan keskelle kuralätäkköä hurjaa laukkaa nostaessaan! Pian mekin siis kiisimme pitkin ruohottunutta hiekkatietä vauhdilla joka nostatti vauhdinkyyneleet silmiini, kumisutti tietä ja sen ympäristöä ja jopa huolestutti minua pohjan liukkauden vuoksi. Ensimmäiset pidätteet antaessani Aikku hidasti vauhtia puolen askelen ajaksi ja lähti sitten taas kirimään, mutta ottaessani käyttöön vähän järeämmät jarrut alkoi vauhti todellakin laskea turvallisempiin lukemiin ja kehuin nuorta ja energistä tammaani taputtamalla sitä toisella kädellä litimärälle kaulalle jolle märkä harja läiskähteli miellyttävien laukka-askelten tahdissa.
Laukatessamme tietä aina vain eteenpäin ja Aikunkin jo osoittaessa vapaaehtoisen hidastamisen merkkejä aloin huolestuneena pohtia Kaisan ja Stefanin kohtaloa.. Ei kai pieni mutta pippurinen russiori ollut pelästynyt jotain ja karauttanut karkuun päin puuta? Vihdoin ja viimein sain vastauksen vanhan soramontun luona kun päässäni oli ehtinyt vilistää jo kokonaisen televisiosarjan verran erilaisia vaihtoehtoja siitä mitä parivaljakolle olisi voinut tapahtua. Päähäni ei kuitenkaan ollut pälkähtänyt vaihtoehto jota nyt pääsin todistamaan: Stefan tarpoi ylös soramontun loivahkoa rinnettä tulipunaisena karjuvan Kaisan hoputtaessa vastustelevaa oria ylemmäs ja ylemmäs!
Hetken ihmeissäni töllisteltyäni räjähdin nauramaan ilmeisesti säikäyttäen Stefanin niin pahasti että se parilla hurjalla loikalla saavutti ylöspäin tarpomansa rinteen yläreunan ja kääntyi pöllämystyneen näköisenä katsomaan minua ja sävyisästi sateessa seisovaa Aikkua silmät pyöreinä. Naurunkyynelten valuessa silmistäni ennestään märille poskilleni kiersi valjakko soramontun reunalta alas luoksemme mukavan loivaa polkua pitkin. Edelleen naurusta hytkyen mutta äärimmäisen kiinnostuneena kysyin Kaisalta mitä oli tapahtunut. “No hitsit sentään, Stefan lähti tietysti pienestä ohjien hipaisusta painaltamaan sellaista vauhtia etten ihan äsken muista moista kokeneeni, ja sitten kun yritin ensimmäisen kerran hidastaa niin eihän tää poni kuunnellut yhtään! Pullasi vaan entistä enemmän ja venytti askelta kuin ihan hirmuinenkin ravuri ja loppujen lopuksi sain tän hidastettua ajamalla ylös tuota rinnettä! Olin siinä vaiheessa jo sen verran suutahtanut niistä monista kerroista kun meinasin kuopassa töpsähtää alas täältä kärryiltä etten nähnyt kuin punaista kun oriherra sitten päätti että eipä enää jaksakaan..” paasasi Kaisa suu vaahdossa ja vimmaisesti elehtien. Yritin saada nauravaisen ääneni kuulostamaan myötätuntoiselta kun lohdutin häntä: “No noin se on kyllä tehnyt mullekin joskus, saanut vieläpä heitettyä meikäläisen kärryiltäkin. Että vaikka nyt takuuvarmasti ärsyttää niin voit kuitenkin onnitella itseäsi siitä ettei ori juossut yksinään tallille ja jättänyt sua jonnekin mutalätäkköön makaamaan!” Kaisa mutisi jotain myöntyväisen kuuloista ja ehdotti että lähtisimme jatkamaan matkaa.
Ja niin matka jatkui molempien hevosten nyt purettua ylimääräiset energiansa ja ravatessa tietä pitkin rentoa maisemanihasteluvauhtia. Annoin Ainottarelle hiljalleen ohjaa jotta se pääsi venyttämään niin hien kuin vedenkin läikittämää kaulaansa mutta totesin ettei Kaisan ote ohjista ollut ainakaan hellittänyt Stefanin tempauksen jälkeen. Nyt kun olin jo läpimärkä en enää jaksanut välittää märkyydestä vaan keskityin katselemaan ympäröiviä kauniita maisemia. Laskeuduimme juuri matalahkon harjun päältä ja saatoin nähdä edessäpäin sateen tummaksi värjäämää metsää ja peltoja joiden yllä leijaili sankkaa sumua. Sumu oli ulottanut lonkeronsa aina siihen mäntymetsään asti jonka läpi nyt harjulta laskeuduttuamme ravailimme märän hevosten tuoksussa ja nahkavarusteiden narinassa, kavioiden pehmeästi tömähdellessä märkään maahan.
Kohta saavuimme takaisin polulle jota pitkin olimme aiemmin taivaltaneet ja vaihtelun vuoksi hidastimme hevoskumppanimme käyntiin. Puhellessamme Kaisan kanssa tallin tapahtumista ja oikeastaan kaikesta maan ja taivaan välillä niin Aikku kuin nyt Stefankin löntystivät ohjat löysinä, päät alhaalla turvat polunvierustan kanervapusikoita viistäen mukavan matkaavoittavaa mutta rentoa tahtia.
Yhteisymmärryksen vallitessa niin hevosten kuin ratsastajien ja hevosten ja ratsastajienkin välillä matka tallille taittui rennosti välillä ravaillen, välillä käynnissä lompsien hetken verran aution asvalttitien viertä pitkin ja välillä pitkin kiemurtelevia kärryteitä. Heijastukseen johtavalla koivujen reunustamalla hiekkatiellä taisi hevostenkin mielissä siintää kuvat lämpimästä tallista, kuivuudesta ja mukavasta rentoutumisesta heinäkasan äärellä, sillä ne reipastivat automaattisesti vauhtia. Itse pääsin nauttimaan haaveilemastani vaatteiden vaihdosta ja toimistossa hoitajien seurassa hörpitystä lämpimästä teemukillisesta vasta riisuttuani siivosti käyttäytyvältä Aikulta varusteet, kuivattuani ja loimitettuani sen ja heitettyä ahnaan silkkiturvan eteen sylillisen raikkaan tuoksuista heinää.
Mutta kuivia, lämpimiä vaatteita ja teetä enemmän lämmitti Aikun suklaasilmien pehmyt katse kiitoksena hyvästä huolenpidosta.
© Amar
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti