KERJ Cup -kisapäivä Heijastuksessa

Luihin ja ytimiin pureutuva tuuli heitteli haravanvetäisyiltä välttyneitä, kuolleita ja kastuneita lehtiä pitkin pihamaata, jossa kuraiset hevoskuljetusautot ja trailerit töröttivät tiukassa rivissä ja ihmiset hyppivät ruskeanharmaiden vesilätäkköjen ympärillä - toiset varjellen tarkoin kiiltäviä nahkasaappaitaan ja valkoisia housujaan, toiset vähemmän tarkasti keltaisissa ja vihreissä Nokioissaan papereita ja hevosenhoitokamppeita kanniskellen.

Ilmassa olisi kuulunut väreillä suuren urheilujuhlan tuntua, mutta itse en ainakaan sitä kyennyt vaistoamaan seistessäni maneesissa koulukentän reunalle raahatun tuomarinpöydän vierellä odottamassa ensimmäisen luokan alkua. Katsomossa värjötteli jo muutama katsoja höyryävät mehumukit lapasten verhoamissa käsissään, lisää porukkaa saapui tallin toimiston suunnalta lämpimien nakkisämpylöiden kera. Ilmassa kaikui vasta vähän hevosten hirnahduksia ja hörähdyksiä, kuului kavioiden kopinaa kun ratsuja purettiin autoista lastaussiltaa pitkin ja parin kentän päädyssä verryttelevän ratsun kaviot lätisivät jatkuvasti lätäköissä. Kohta kirjurinani toimiva tallityttömme Ulrika kirmasi tallilta päin toppatakkiin kietoutuneena ja saatoimme aloittaa, käynnistää marraskuun KERJ Cupin meillä Heijastuksessa yhden aiemman cupin kokemuksella.

Ensimmäisenä radalle Helppo C-tasoista kouluohjelmaa suorittamaan ravasi islanninhevonen, joka oli jo kasvattanut itselleen kunnioitusta herättävän talvikarvakerroksen. Tervehdyksen jälkeen vihelsin pilliini luvan aloittaa ja muutaman seuraavan minuutin ajan tuijotin edessäni pyörivää ratsukkoa silmä kovana, raportoiden kynä sauhuten kirjoittavalle Ulrikalle ratsukon jokaisesta virheestä. Esitys loppui lopputervehdykseen, kiitin ratsukkoa ja totesin luokan alkaneen ihan hyvin. Ensimmäisen luokan aikana katselin enemmän tai vähemmän tyytyväisenä useita suomenhevosia ja lisääkin islanninhevosia, kuitenkin myös joitain muitakin poneja. Erityisesti eräs suomenhevonen (oliko?! tarkista!), joka sitten sijoittuikin luokan viimeiseksi kouluosuudella, herätti minussa kuitenkin kauhun ja säälin sekaisia tunteita - se tunki ratsastajan pohjetta vasten aina kun vain ehti, kavahti aina maneesin seinään kiinnitettyjen peilien läheltä kulkiessaan ja laukannostoissa tyytyi vain tikittämään kiitoravia joka sai ratsastajan pomppaamaan jokaisella askeleella puoli metriä ilmaan. Toivoin sisimmässäni että vinoon ja kaikin puolin epätasaiseen lopputervehdykseen lopettanut ratsukko oli treenannut maasto- ja rataesteosuutta varten vähän paremmin..

Ensimmäisen luokan aikana pihaan oli ilmestynyt jo jonkin verran lisää autoja, hoitajien ja ratsastajien sananvaihtoa kuului suunnalta jos toiseltakin ja pihalla tallusteli verryttelyvuoroaan odottavia ratsuja koulusatuloissa hoitajiensa taluttamina sekä ravata sipsutteli maastokamppeisiin sonnustautuneita ensimmäisen luokan ratsukoita kohti maasto-osuuden starttipaikkaa tallin kulmalla. Tämän lyhyen teenhörppäystauon aikana panin myös ilahtuneena merkille että maneesin katsomo alkoi olla jo lähes täynnä rupattelevaa yleisömassaa, mutta toisaalta totesin ettei nyt jo nousuaan aloitteleva aurinko päässyt paistamaan raskaan pilvikerroksen takaa kisapaikalle.

Pian oli kuitenkin jo aika aloittaa taas työt ja kutsua sisään toisen luokan ensimmäinen osallistuja. Sisään ravasi komea puoliverinen (??????? Blue Autum VH-68791) selässään ratsastaja jonka suorituksia olin edellisenkin luokan aikana jo neljään otteeseen katsellut. Tämän ratsun kanssa rata ei tytöltä onnistunut yhtä hyvin kuin joidenkin kanssa edellisessä luokassa, mutta sain nähdä häneltä tässäkin luokassa myös niitä hyviä suorituksia - yllättäen luokan parhaaseen suoritukseen hän ylsi (värisellä?? Alma frá Fögur VH-69348) islanninhevosella, mikä ei lainkaan vähentänyt viimeaikoina herännyttä innostustani islanninhevosiin.. Luokassa, jonka ratsukot myöskin esittivät Helppo C -tasoisen ohjelman, ei tämän Akvarelliksi kutsutun tytön lisäksi kilpaillutkaan muita kuin ronya, jonka suoritus ?????-rotuisen (Winterbell VH-68994) ratsunsa kanssa ei, krhm, mennyt aivan nappiin väärin muistettuine ratoineen ja melko suuripiirteisesti esitettyine liikkeineen.. Heillekin toivoin parempaa onnea seuraavalle osuudelle!

Mutta nyt en luokkien välisellä tauolla kouluradan tasoituksen aikana voinutkaan tarttua lämpöiseen teemukiin, vaan minun oli kiidettävä vetämään itselleni kisakamppeet niskaani - olisi minun vuoroni esiintyä kahden kenttäratsuni kanssa Ulrikan hoidellessa tuomarointitehtävät toisen tallityttö Elinan avustuksella! Perhosten vähän pompahdellessa vatsanpohjallani kirmasin siis päärakennukselle vetämään jalkaani valkoiset, edellisenä iltana silitetyt ratsastushousut ja kiiltävät saappaat, jotka tosin kurastuivat täysin jo matkalla tallille. Ilahduin nähdessäni kärsimättömän oloisen raudikkoratsuni Karos Polkan odottelemassa jo koulukamppeissaan hoitajansa Wonderin pitelemänä tallin ulko-ovien luona. Tuttuun tapaan Karos vain hörisi ja pörisi ja pörräsi ympyrää Wonderin ympärillä tämän auttaessa minut trakehnerorini satulaan, jonka mahavyön kiristämisessä ahkera hoitaja vielä auttoi ennen kuin tepsuttelimme kuraiselle kentälle verryttelemään.

Alkuun Karos ei olisi millään malttanut kuunnella mitä minulla oli sanottavana, vaan hirnui vain toisille hevosille ja leikillisesti tepsutellen, loikkien ja häntäänsä huiskien väisteli lätäköitä ja aiheutti minulle tukalia tilanteita kiilaillessamme holtittomasti muiden ratsukoiden eteen. Onneksi meno ei kuitenkaan muidenkaan osalta ollut kuin GP-tason koulukisojen verryttelykentältä, ja kohta uskalsin jo rentoutuakin ravaillessamme letkeään tahtiin muutamien suomenhevosten, ponien ja puoliveristen seassa. Säännöllisin väliajoin kaikui Elinan ääni kaiuttimista maneesilta tallipihalle asti ja hetkeä aiemmin maneesin suunnalle kadonneet ratsukot palasivat takaisin toiset tyytyväisesti hymyillen, toiset pettyneiden oloisesti kasvojaan mutristellen.

Tuntui kuin meidän vuoromme olisi tullut aivan liian pian, mutta ainakin Karos oli jo saanut purkaa suurimmat energiansa märällä kentällä liukastellen ennen kuin ravasimme maneesiin, läpi koulukentän portista ja pituushalkaisijaa pitkin kohti minun äskeistä tuomarinpaikkaani pysähtyen keskellä kenttää tervehdykseen. Karosille kotitallin maneesi oli toki tuttu, mutta vähän piti alkutervehdyksen aikana tuijottaa harvinaisen suurta yleisömäärää katsomossa. Kaikkiaan olin kuitenkin todella tyytyväinen niin Karosin kuin itsenikin suoritukseen, joka loppujen lopuksi riitti kouluradan osalta jopa kolmanteen sijaan! Pahempaakin olisi voinut intoilijaratsultani odottaa.. Pitkään en ehtinyt kuitenkaan iloita mukavasti sujuneesta suorituksestamme, sillä oli vuoroni ratsastaa toisella ratsullani, edellisellä viikolla Saksasta lentäneellä Anelie GER:llä jonka verryttelyn Wonder oli ystävällisesti hoitanut. Anelie on luonteeltaan Karosia rauhallisempi ja tasaisempi ja kouluradoilla kokeneempi, mutta ilmeisesti edelleen vähän vieras paikka ja edellisviikon lentomatka vaikuttivat suoritukseen sen verran että se sujui hiukan kankeammin kuin Karosin kanssa, minkä vuoksi sijoituimme neljänsiksi kouluosuudella.

Kiireeni ei suinkaan loppunut tähän: aikaa oman maasto-osuuteni alkamiseen oli parisenkymmentä minuuttia, minkä aikana vaihdoin siistit, joskin nyt jo jonkin verran kuraistuneet kouluratsastusvaatteet vähemmän virallisiin vaatteisiin maasto-osuutta varten ja istahdin taas tuomarinpöydän taakse sanelemaan nelosluokan ratsukoiden virheistä Ulrikalle hoitajien huolehtiessa molempien ratsujeni asianmukaisesta varustamisesta. Vaikka muuten harmittikin kisojen yllättävän vähäinen osallistujamäärä, olin iloinen että pystyin tuomaroimaan kokonaan neljännenkin luokan: siinä oli vain kaksi osallistujaa.

Toisaalta kahden upean puoliverisen (??? 4-luokan osallistujat) tanssahdeltua kentällä läpi Helppo A -tasoiset ohjelmansa olin vaikeamman päätöksen edessä kuin kertaakaan vielä samaisena päivänä: kumman kuuluisi voittaa kouluosuus? Päädyin lopulta valitsemaan voittajaksi upeita temponvaihteluita esitelleen Valéria NON:in, vaikka Chance Lane:n taipuvaisuus ja ryhdikkyyskin tekivät kyllä syvän vaikutuksen.

Liikaa aikaa syvälliseen pohdintaan minulla ei kuitenkaan ollut, sillä äskettäin alkaneessa tihkusateessa nyt happamalta näyttävä Karos odotteli minua jo Wonderin kanssa verryttelykentällä. Loikkasin satulaan ja olin saman tien luiskahtaa alas Karosin oikealle puolelle odotettuani ilmeisesti alitajuisesti syvää, pitkäjalustimista koulusatulaa ja kohdattuanikin lyhyillä jalustimilla varustetun, kiikkerän tuntuisen estesatulan jonka pinta oli vieläpä sateesta liukas. Ilmeisesti hölmistyneestä ilmeestäni nauruun pyrskähtänyt Wonder päästi irti Karosin ohjaksista ja lähtiessämme reipasta ravia kohti maasto-osuuden starttia kuulin vielä perässäni hyväntahtoisen onnentoivotuksen.

Kuten yleensäkään kisatilanteessa, ei nytkään päähäni jäänyt kovin hääppöistä kuvaa maastoratamme etenemisestä. Muistan kuinka sain ennen lähtölupamme kajahtamista pidätellä Karosia kaikin voimin ettemme ylittäisi lähtölinjaa omine lupinemme, ja tuskaisen pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen sain vihdoin höllätä ohjista ja puristaa pohkeeni Karosin märkiin kylkiin: kenties hiukan turha toimenpide, sillä hitaammallakin alkuvauhdilla olisimme kyllä tulleet toimeen.. Ensin oli maastoradan esteosuus: kirjava röykkiö erilaisia luonnonesteitä ja jokaisen kohdalla joku vapaaehtoiseksi värväytynyt kyläläinen tai muu henkilö radiopuhelimen kanssa raportoimassa hyvin tai huonosti sujuneesta esteen ylityksestä. Karos ylitti esteen toisensa jälkeen sujuvasti, kunnes saavuimme niityn poikki kulkevan ojan päälle tuetulle tukkiesteelle, jonka molemmin puolin maa oli liukkaaksi tallottua kuravelliä. Siinä Karosin toinen etujalka lähti ikävästi liukuun ennen ponnistusta, minkä vuoksi ori vetäisi takapään yhtäkkiä lukkoon ja liukui kohti estettä minun räpiköidessäni vähemmän arvokkaan näköisesti ratsuni kaulalla. Tömähdimme pehmeästi esteen etureunaan, mutta ratsuni siirryttyä sujuvasti pois esteen edestä totesin ettei se ollut saanut kuin korkeintaan henkisiä vammoja ja kannustin sen uudestaan kohti estettä, joka nyt ylittyi turhankin pitkällä loikalla joka johti horjahtavaan alastuloon - mutta olimme kuitenkin yli hyväksytysti! Hihkaisin vielä estevahdille että pyytäisi jotakuta toimittamaan paikalle hiekkaa ennen kuin kiisimme taas vauhdilla kohti kuusimetsikön reunasta pilkottavaa polkua ja tulevia esteitä.

Esteosuuksien välillä oli kestävyyspätkä, jonka aikana ravasimme rivakkaa tahtia ylös mäen harjulle ja varovaisesti sieltä alas, edelleen jatkaen kulkua sekametsikön keskellä kuolleen harmaassa maisemassa veden litistessä Karosin kavioissa niin teillä kuin poluillakin. Tuon pätkän aikana ehdin vilkaista rannekelloani, joka kertoi meidän olevan hiukan myöhässä suunnitellusta aikataulustamme maastoradalla - en kuitenkaan uskaltanut vaatia Karosilta enää kovempaa vauhtia radan pohjan ollessa melko heikossa kunnossa.. Loppupätkänkin esteet ylittyivät mukavasti muutamia jo uuvahtaneen Karosin tekemiä esteiden kopautuksia lukuun ottamatta ja saavuimme maaliin taputusten saattelemina, kuraisina mutta tyytyväisinä.

Jälleen en kuitenkaan ehtinyt pitkään suorituksestamme iloita, vaan hyppäsin lähes vauhdissa Wonderin taaskin verryttelemän Anelien satulaan - ja kohta kirmasimme vauhdilla samaa reittiä kuin olin laukannut hetki sitten Karosin kanssa. Aneliella ei kuitenkaan ollut samanlainen kiire kuin innokkaammalla Karosilla, ja kaikki esteet ylittyivät tasaisen huolellisesti. Maaliin saapuessamme Aneliella tuntui olevan vielä energiaa jäljellä, mutta siitäkin huolimatta olimme pysyneet hyvin toivomani ajan sisällä - kaiken lisäksi malttimme ja tasaisuutemme toi meille ensimmäisen sijan maasto-osuudelta!

Koska maasto-osuuksilla oli vierähtänyt aikaa, toinenkin kahden poniratsukon luokka oli ehtinyt esittää kouluratsastustaitonsa siinä vaiheessa kun saavuin maneesille, jossa totesin Ulrikan arvostelevan luokkaan kuusi osallistunutta puoliveriratsukkoa hyvin kriittisin ilmein ja Elinan kirjatessa hänen sanomisensa ylös hyvin tarkasti. Päätinkin siis antaa Ulrikan tuomaroida tämänkin luokan kokonaan itse, kun menin kuoriutumaan sateessa ja lentäneestä kurasta kastuneista ratsastusvaatteistani ja vaihtamaan ylleni taas siistimmät kisavaatteet joiden päälle vetäisin toisen vaatekerroksen suojaksi. Tallilta löysin molemmat kisaratsuni loimitettuina rouskuttamasta heinää ja toimistosta hyvin iloisen oloisen hoitajatyttö Clisan myymästä mehua ja irtokarkkeja pikkutyttölaumalta, jonka väistyttyä tiskiltä tilasin lounaakseni rapean sämpylän ja jättimukillisen teetä. Toimistossa ehdin hetken jutustella tallilaisten ja vierailijoidenkin kanssa syöntini lomassa ja sain kuulla että kioski oli myynyt hyvin, muutama ratsastaja oli kironnut samaista maastoradan estettä jolla minulla oli ollut ongelmia Karosin kanssa ja moni mummo oli kuulemma mukavasti päässyt verestämään muistojaan maneesimme katsomoon lapsenlapsensa kanssa. Kävijät olivat siis ilmeisesti olleet tyytyväisiä, mistä ilahtuneena saapastelin maneesille katsomaan loppuun luokan kuusi ja odottamaan taas omaa tuomarointivuoroani.

Kutosluokassa olikin taas paljon enemmän osallistujia kuin kahdessa edellisessä luokassa ja ehdin nähdä kuinka yksi puoliverinen tepasteli radalla pää korkealla ja selkä notkolla ratsastajan nykiviä ohjasapuja pakoon yrittäen erään suomenhevosen taas kulkiessa liikkeestä toiseen ryhdikkäänä ja tasaisesti. Odotusteni mukaisesti kyseinen puoliverinen joutui luokan häntäpäähän koulutuloslistalla, kun taas suomenhevonen paistatteli mukavasti puolenvälin paremmalla puolella - uskoin että Ulrika oli muutenkin osannut tuomaroida luokat reilusti.

Sitten olikin taas minun vuoroni istahtaa tuomarin paikalle, mutta suureksi harmikseni ei luokan numero seitsemän vaan peräti kymmenen kohdalla! Kokonaista kolme luokkaa jouduttiin siis perumaan koska niihin ei ollut ilmoittautunut lainkaan osallistujia, mikä kyllä joudutti päivän kulkua mutta oli muuten ikävää, sillä kuuluihan tämän cupin olla kuukauden suurin kenttäratsastustapahtuma, joka nyt kertoi karua kieltään tämän lajin suosiosta nykypäivänä..

Jatkoin kuitenkin tuomarointia parhaani mukaan iloiten siitä että saatoin jälleen istua kuivassa, melkeinpä jopa lämpimässä maneesissa samalla kun tuuli humisi sen nurkissa, sadepisarat kimpoilivat katosta tasaiseen tahtiin ja sisään eteeni alkutervehdykseen ratsasti toinen toistaan märempiä ratsukoita. Tai ainakin toinen toistaan märempiä hevosia: ratsastajia luokassa oli nimittäin vain kaksi kappaletta, jotka siis vuorotellen ratsastivat Vaativa B -tasoisen kouluohjelman. Toisen ratsastajan, Gemsin, kaksi suoritusta onnistui erinomaisesti niin että hän otti luokasta tuplavoiton, kun taas hänen kolmas ratsunsa, Erwin Ju87, ei ollut kovin innostunut sulavien kouluratsastusliikkeiden esittelystä varsinkaan tuulesta suhisevien, hämärien nurkkien kohdalla. Toinen ratsastaja, Cordelia, taas oli hyvin tasainen neljän ratsunsa kanssa, eikä luokan viimeiseksi jättämäni Yettakaan monta pistettä hävinnyt edelleen pääseelle Gemsin Erwinille. Kaiken kaikkiaan luokka oli jopa tympäisevän tasainen ja yllätyksetön tuomaroitava, yksikään hevonen ei esitellyt rodeoloikkia tai kieltäytynyt astumasta rämiseväkattoiseen maneesiin..

Seuraavaksi oli vuorossa kisapäivän osallistujamäärältään toiseksi suurin luokka, kokonaista kolmetoista osallistujaa kun mukaan olisi mahtunut sata.. Tähän oli kuitenkin tyytyminen, ja Helppo C -tasoisia esityksiä innolla odottaen istahdin paikalleni nautittuani jälleen teekupillisen maneesin nurkalta tallipihalle kuikuillen ja todeten että autojen paikoitustilat huomioon ottaen pieni osallistujamäärä olikin tällä säällä ihan hyväksi: en olisi ollut kovin innostunut auttamaan yleensä lisäparkkipaikkana toimivalle märälle laitumelle jumahtaneiden trailerien työntämisessä vesisateessa joka maalasi maiseman hämyisen harmaaksi, maneesin vierellä kasvavat männyt tummanpunaisiksi.

Sisään kouluaitojen sisäpuolelle asteli ensimmäinen ratsukko, ratsastaja tervehti hymyillen ja aloitti ohjelmansa reippaalla harjoitusravilla. Pidin tämän hassulla nimellä siunatun ponin/hevosen (????? Master of Puppets VH-68492) menosta ja ratsastajan ilmeestä joka poikkesi kovasti seuraavan ratsastajan kuolemankankeasta tuijotuksesta ratsunsa säpsähdellessä tämän tästä ja kipittäessä raviosuuksilla kengät toisiinsa kilkkaillen. Näkyi radalla pari hienoakin ratsukkoa, joissa ratsastajat istuivat hyvin erityylisten ratsujensa selissä arvokkaasti mutta rennosti suorassa ratsujen totellessa pieniäkin pohkeiden hipaisuja. Näiden ilahduttavien, mallikelpoisten ratsukoiden vastapainoksi jouduin toisaalta katsomaan ja surkeilla pisteillä rankaisemaan niitä ratsukoita joiden ratsastajat kiskoivat ohjista hädissään ja huojuivat satuloissa epävakaasti kuin perunasäkit ratsujen yrittäessä esittää ties mitä krumeluureja yrittäessään arvailla mitä ratsastajat niiltä tahtoivat. Olisin niin mieluusti välillä vajonnut häpeästä vähintäänkin pöydän alle, mutta pakottauduin kuitenkin hymyilemään jokaiselle lopputervehdystä suorittavalle edes teennäisen myötätuntoisesti jos en todella onnistunut pusertamaan kasvoilleni aitoa hymyä.

Päivän viimeinen koululuokka oli Helppo A -tasoinen, eikä minulla muuten mitään sitä vastaan ollut mutta saman ratsastajan samoista virheistä huomauttaminen viiteen kertaan tuntui hiukan typerältä.. Luokassa ei tosiaan kilpaillut kuin aavistus., jonka omat suoritukset olivat tasaista tasoa mutta ratsujen suoritukset vaihtelivat iästä ja temperamentista riippuen kauniista liitelystä tökkiviin laukannostoihin ja pään heittelyihin.

Kun aavistus. oli sitten viimeisenkin kerran poistunut radalta hevosen häntä rennosti puolelta toiselle heilahdellen, oli aika raivata kouluaidat maneesin katsomon alle ja ottaa sieltä samalla estetarpeet ensimmäistä, korkeudeltaan kuusikymmensenttistä luokkaa varten. Koska sain avukseni kourallisen tallilaisia, sujui esteiden pystyttely ja oikeille paikoille järjestely yllättävänkin nopeasti. Maneesin katsomo oli tämän pidemmän katkon ajaksi tyhjentynyt neuroottisimpien hevosihmisten ja kannustajien siirryttyä maastoradan lähtöalueelle yltyneessä, lujaa pistelevässä kylmässä sateessa - lähinnä kisojen tunnelmasta nauttivat katsojat olivat pakkautuneet tupaten täyteen tallin toimistoon jossa tuoksui suloisesti vastaleivottu pulla ja kahvi.

Myös kurainen, lähes pelkäksi velliksi tallottu kenttä oli tyhjä verryttelijöistä, joten parin tallilaisen avustuksella yritin saada verryttelyesteiden ympäristöä vähän siedettävämpään kuntoon - kiroten samalla ilmeisesti parisen viikkoa jatkuneista sateista täyttyneitä salaojia. Kun viimeinenkin kurainen ratsukko saapui maastoesteradalta ratsastaja ratsun selässä (olin nähnyt tallipihalla myös muutamia kuraa syljeskeleviä, yltä päältä mutaisia ratsastajia säikähtäneen tai lannistuneen oloisia hevosiaan taluttaen), alkoi yleisö valua takaisin maneesille ohi kentän jossa nyt ensimmäisen luokan verryttely oli jo täydessä vauhdissa taas vähän hillittäneessä vesisateessa.

Esteluokkien tuomarointi oli helppoa hommaa. Ensin katselin kouluradalla aamutuimaan esiintyneen issikoiden, suokkien ja muutaman muun ratsun joukon hyppivän ylitse vain 60 senttisten esteiden: ristikoita, pari pystyä, okseri, kolmen esteen sarja ja oikeasti puupalikoista koottu muuri. Ovea kohti hypättävä pysty tuotti ongelmia innokkaimmille hevosille, muutama pienempi poni taas töksäytti jalkansa lukkoon ja ratsastajansa kaulalleen juuri kun oli ponnistamassa hyppyyn muurille tai okserille. Loppujen lopuksi virheettömästi ja nopeimmin radasta suoriutui Hermann NB, poni (???? Hermann NB VH-65895) jonka suoritusta olin kouluradalla ennemminkin kauhistellut kuin ihaillut.

Seuraavaa luokkaa varten esteitä korotettiin kaksikymmentä senttiä ja totesin ensimmäisen luokan lopullisia tuloksia tarkastellessani Akvarellin ratsullaan Ansa's Winner voittaneen luokan melkoisella erolla muuhun joukkioon - ainoastaan heidän kouluratansa ei sujunut hyvin, vaan myös maasto-osuudesta ja rataesteistä ratsukko selviytyi kolmen parhaan joukossa: ehdottomasti koko päivän ylivoimaisin suoritus!

Kohta oli taas aika kutsua radalle toisen luokan ensimmäinen ratsukko ja viheltää lähtölupa tervehdyksen jälkeen. Blue Autumin kaviot takoivat maneesin kumirouhetta alusta asti tasaisen rytmikkäästi, esteet ylittyivät vaivattoman oloisesti ja ratsukko kääntyi pienistä kulmista tehden vaikeita lähestymisiä monelle esteelle. Se kuitenkin kostautui, koska loppuradasta sattui pari tiputusta jotka olisi voinut välttää laajemmilla lähestymisillä. Luokkaahan dominoi ratsastajana Akvarelli viiden ratsunsa kanssa, mutta ronya ratsullaan Winterbell suoriutui radasta hienosti yhdellä pudotuksella ja ansaitsi kuitenkin kaikkein raikuvimmat aplodit vaikkei esteosuutta voittanutkaan. Hienosti tuo leppoisan oloinen (poni???? Winterbell VH-68994)ratsukko raivasi itsensä lopullisellakin tuloslistalla puolenvälin paremmalle puolelle, vaikka aamuinen kouluosuus menikin vähän miten sattui..

Jälleen ennen kolmatta luokkaa nostettiin estekorkeutta 20 senttiä, ja taas oli aikani lähteä hakemaan Karosia tallilta ratsastusvaatteisiin kuoriuduttuani ja jätettyäni Ulrikan tuomarin paikalle pilliin viheltelemään. Itse en ratatuomarina ollut kävellyt rataa läpi muiden ratsastajien kanssa ennen esteosuuden alkamista, mutta olin jo rataa rakennettaessa harpponut ympäriinsä mittaillakseni Karosille sopivat askelmäärät esteiden väleille. Nyt en löytänyt ratsuani sateiselta pihalta, mutta onnekseni sisältä kellertävin hehkulampuin valaistusta, heinäntuoksuisesta tallista täysin varustettuna. Wonder ojensi jälleen ohjat minulle ja lähti uskollisen hoitajan tavoin loimi sylissään katselemaan verryttelyämme varautuneena nostamaan tippuvia puomeja, joita ei kuitenkaan ilmaantunut Karosin loikkiessa esteiden ylitse mahtavalla ilmavaralla. Kun meidän vuoromme sitten tuli, tiesin täydellisesti mitä radalla odottaa. Myöskään Karos ei nyt jaksanut juuri vilkaistakaan yleisöä, joskin pitihän sillekin suunnalle pikkuisen pörhistellä... Ampaisimme tapamme mukaan matkaan vauhdilla, mutta jo toisella esteellä se kostautui liian hätiköitynä hyppynä okserilla jonka takapuomi kolisi alas perässämme. Pari tiukkaa käännöstä vaati myöskin veronsa, eikä pää ja korvat pystyssä painaltavasta Karosista juuri ollut apua - kuten ei myöskään tuloksettomista hidastusyrityksistäni kolmoissarjalle. Karos kuitenkin nautti hyppäämisestä täysin siemauksin vaikka heittelimmekin puomeja menemään tasaiseen tahtiin, ja olisi selvästi tahtonut vielä uusintaradankin suorituksemme päätteeksi.

Jouduin kuitenkin luovuttamaan innosta puhisevan oripoikani Wonderille, joka jälleen ojensi minulle lämmittelemänsä Anelien. Eikä menestys Anelien kanssa juuri parempaa ollut kuin Karosinkaan, puomit lentelivät jälleen, osittain oman huolimattomuutenikin vuoksi. Hypätessäni Anelien selästä ja taluttaessani sen talliin tamman lainaamaan tyhjään karsinaan ja riisuessani siltä varusteita totesin ettei aina vain voi voittaa - ja olihan maasto-osuus kuitenkin mennyt loistavasti.

Tamman pikaisen harjaamisen ja loimituksen jälkeen vilkaisin toimistossa tulostaulua: olin kuitenkin sijoittunut Karosin kanssa kokonaistuloksissa kolmanneksi ja Anelien kanssa neljänneksi! Tästä äärimmäisen ilahtuneena riensin jälleen sämpylää mutustellen maneesiin, jossa luokan viisi ratsukko Cordelia - Rough Fruit juuri teki selvää 110 senttisen muurin ylimmästä kerroksesta. Olin siis missanut luokan neljä kokonaan, mutta jälleen luokan kuusi alkaessa asetuin paikalleni tuomarinpöydän taa.

Sain nähdä 120 senttisellä radalla varsin vaihtelevia suorituksia: kaikkea ratsastajan tippumisesta lähes kaikkien esteiden puomin tiputtamiseen ja täydestä vauhdista suoritettuihin kieltäytymisiin. Edellisessä luokassa muuria ruhjonut Cordelia onnistui tässä luokassa erinomaisesti ratsullaan Marwah Jamila (???? rotu, eksoottinen? Marwah Jamila VH-68914), kun taas kouluradalla hyvin ratsastanut Gems, ratsunaan kaunis Via Cathedra, oli selvästi aikeissa tehdä useammastakin esteestä polttopuita.

Luokkaan numero kymmenen ei estekorkeutta nostettu kuin kymmenen senttiä, mutta jo sekin näytti vaikeuttavan luokkaa aivan tarpeeksi. Esteitä nimittäin runnottiin tässäkin luokassa urakalla, mutta nähtiin myös upeita, vauhdikkaita, puhtaitakin suorituksia esteiden päällä tai yhden kavion varassa suoritettuine käännöksineen. Erityisen upea oli Cordelian ja kouluradalla viimeiseksi jättämäni Yettan virheetön ja nopea suoritus, joka ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan ratsukon heikosti sujunutta alkupäivää. Koko luokan voiton Cordelia kuitenkin nappasi, tosin ratsullaan Hey! Miw-Sher x, jota ihastelin jo kouluradalla ja jonka sulavaliikkeistä työskentelyä sain seurata myös virhepisteittä läpi vedetyllä esteosuudella. Luokan toisella osallistujalla, Gemsillä, ei tässä luokassa ollut onnea esteosuudella, sillä jokainen hänen hevosistaan tiputti vähintään yhden esteen.

Luokka 11 oli jälleen varsinaista sekamelskaa: erikokoisia ja -näköisiä ratsukoita, tiputuksia kaikilla esteillä, virheettömiä ratoja, kieltoja sarjalla ja muurilla, ratsastajien lentämisiä ratsujensa kauloille kieltäytymisissä ja lentämistä satuloiden takareunan taa yllättävissä hypyissä. Edukseen erottui tässä luokassa kuitenkin ???????? ratsullaan ???????? (katso tuloksista!) - he tekivät rauhallisen oloiset mutta kuitenkin tarpeeksi vauhdikkaan, virheettömän radan hurjien aplodien saattelemana, ja voittivatkin luokkansa kokonaisuudessaankin.

Sitten olikin jäljellä enää aavistus. viiden ratsunsa kanssa. Mitään maailmaa mullistavaa ei tässä luokassa nähty, vaan taidolla ja varmuudella aavistus. luotsasi niin nuoret kuin vanhemmatkin ratsunsa radasta läpi: toiset täysin virheittä, toiset parilla tai muutamalla pudotuksella. Lopulta hän voitti esteosuuden ratsullaan Aleksandrimm, mutta koska se ei menestynyt niin hyvin kouluosuudella, vei hän luokan kokonaisvoiton ratsullaan ???????????? (katso tuloksista!).

Päivä oli siis jo lähes ohi, mutta edelleen katsomossa istui innostuneen ja kärsimättömän näköinen katsojajoukko ja tallilaiset, itseni mukaan luettuna, siirtyivät kentälle raivaamaan sitä tyhjemmäksi esteistä palkinnonjakoa varten. Sain tuomarina suuren kunnian ojentaa jokaiselle voittajalle sinivalkoisen ruusukkeen ja kunniakirjan sekä pienen pokaalin muiden sijoittuneiden joutuessa tyytymään muun värisiin ruusukkeisiin ja kunniakirjoihin. Ihastuneena katsoin yhteensä seitsemän kierrosta vauhdikkaita, iloisia, katsojien taputusten säestämiä kunniakierroksia - ja sitten totesin tämän työntäyteisen, sateisen, vilkkaan päivän olevan lähes ohi.

Viimeisenkin ratsun häntä huiskahti pois maneesin ovesta lankeavasta valokeilasta, katsojien selät ja äänet etääntyivät, autojen valot syttyivät ja kavioiden litinä, ihmisten huudahdukset ja moottorien pörinä sekoittui sateen tasaiseen rummutukseen pimeässä illassa. Yhteistuumin muiden tallilaisten kanssa raahasimme estetarpeet paikoilleen katsomon alle, siirsimme tuomarinpöydän nurkkaan odottamaan seuraavia kilpailuja, kaappasimme täpötäydet roskikset maneesilta mukaamme ja valot sammutettuamme laahustimme väsyneinä mutta onnellisina tallille, jossa meitä tervehti valot, pullan tuoksu ja toimiston lämpö siellä tungeksiessa vielä lisää hoitajia ja vakiotallilaisia yhteen ääneen pälättämässä ja höpöttämässä niin ettei mistään saanut mitään selvää. Käskin kaikkien rynnätä laittamaan hevosten ruokia valmiiksi heti paikalla kun kävin itse tarjoilemassa niin loimitetulle Karosille kuin Aneliellekin kourallisen porkkanoita, jotka molemmat ottivat innolla rouskuttaen vastaan. Ja kun hevosten ruoista oli huolehdittu, olikin aika täyttää oma vatsa myymättä jääneillä pullilla ja todeta että on se kilpailujen järjestäminen vain aina hauskaa - varsinkin kun kisat ovat sujuneet ilman suurempia onnettomuuksia!

Suurkiitos vielä kaikille KERJ Cupin marraskuun osallistujille ja onnittelut sijoittuneille koko Heijastuksen poppoolta!