Ensilumi

Liukastelin tallipihan poikki kohti tallin etuoven luona loistavaa valokeilaa, joka tuntui olevan ainut elämästä kertova asia tänä tuulisena loppusyksyn aamuna kun aurinko vielä uinui jättäen Pohjolan värjöttelemään pimeydessä. Avatessani tallin narisevan oven, tervehti minua suloisen lämmön lisäksi erilaisten hirnahdusten ja hörähdysten kuoro. Hymyilin napsauttaessani päälle pölyn alle peittyneet, hämärästi valaisevat kattolamput - tämän vuoksi tallille jaksoi herätä aikaisin päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen!

Joululauluja hyräillen saapastelin rehuvarastoon, jossa mittailin ja miksailin hevosille rehuja valmiiksi ennen kuin astuin taas ulos pimeää märkyyttä uhmaten hakeakseni heinää erillisestä varastorakennuksesta pihan toiselta laidalta. Ravatessani, tai paremminkin liukastellessani, pihalla ja tallissa edestakaisin heiniä kanniskellen, alkoivat väsyneimmätkin hevoset heräillä ja ryhtyessäni jakamaan väkirehuja vallitsi tallissa jo huumaava meteli.

Kesken rehujen jakeluni saapui Ulrika ja pari hoitajaa auttamaan aamuhommissa, jotka sujuivatkin loppujen lopuksi liukkaasti. Yhdestäkään hevosesta ei löydetty naarmuja tai muutakaan normaalista poikkeavaa, ja saatoimme istahtaa hetkeksi hörppimään lämmintä teetä toimiston upottavalle sohvalle.

Hiukan ennen kahdeksaa oli kuitenkin taas aika nousta laiskottelemasta ja ryhtyä töihin. Minun tarkistellessani taskulampun suosiollisella avustuksella tarhojen kuntoa Ulrika ja paikalla olevat hoitajat alkoivat taluttaa hevosia ulos. Eppu ja Skjorre meinasivat aloittaa hurjan mittelön, mutta kaikeksi onneksi nekin saatiin ehjin nahoin omiin tarhoihinsa, jossa ne kyllä vielä hirnuivat ja hörisivät hermostuneesti jonkin aikaa. Jopa pikkuiset Chiggo, Kirma ja Sirdja saatiin emiensä kanssa tarhoihin ilman suurempia ongelmia, edes Kirma ei tänä aamuna jaksanut yrittää karkuretkeä - kenties se edellisellä kerralla pelästyi pimeyden keskeltä yhtäkkiä turvan eteen tupsahtanutta puuta..

Talliin jätettin Karos ja Emmiina, joiden hoitajat tahtoivat liikuttaa hoidokkinsa heti aamusta maneesin luksuslämmössä. Itse aloitin tallin siivouksen Ulrikan kanssa hakemalla ensin tarvikkeet ja alkamalla sitten talikoida lantaa karsinasta toisensa perään. Kun suurin osa karsinoista oli puunattu nurkkia ja vesiautomaatteja myöten ja uutta, kiiltävää purua levitetty lattioille, nappasin mukaani riimunnarun ja astelin nyt jo siedettävän valoisan pihan poikki tarhalle hakemaan Novaleroa varustukseen ja koulutreeneihin.

Varustettaessa Nova oli minulle tuttuun tapaan rauhallinen, vaikkakin kaikki harjat sekä satula ja suitset piti haistella huolellisesti ennen kuin niitä sai orin iholle asti viedä. Koska toiset olivat vieläkin treenailemassa maneesissa, kiskoin niskaani kunnollisen, vedenpitävän ratsastustakin ja paksut käsineet ja talutin intoa pursuilevan ratsuni kaartoon osittain liukaspintaisen, märän kentän keskelle.

Ehdin hädin tuskin nousta satulaan ennen kuin Nova jo lähti innokkaasti harppoen askeltamaan ympäri kaviouraa, josta sitten aloin pyytää sitä ympyröille, volteille ja kiemuraurille. Kimo ratsuni työskenteli innokkaasti totellen pienintäkin apuani moitteettomasti. En koonnut ohjia ennen siirtymistäni raviin, mutta siitäkin huolimatta Nova kantoi itsensä ryhdikkäänä, väistellen taidokkaasti mutta tahtoni vastaisesti kentän kuraisimpia kohtia.

Saatuamme alkuverryttelyt käännöksineen, peruutuksineen ja pysähdyksineen sekä pohkeenväistöineen vietyä loppuun, totesin että Nova oli työskennellyt niin hienosti että ansaitsi nyt saada päästä purkamaan temperamenttiaan laukkatreeniin. Ja laukka totisesti nousikin sillä sekunnilla kun eteenpäin viety pohkeeni hipaisi Novan kylkeä! En voinut kuin nauraa ihastuneena orin innostukselle sen pyöritellessä häntäänsä rytmikkään laukan tahdissa kun kääntelin sitä ympyröille ja kahdeksikoille joiden keskellä laukka aina vaihtui lennokkalla askeleella, aluksi tosin vähän haparoiden.

Koska yksinkertaiset laukkaharjoitukset sujuivat loistavasti, en halunnut pilata omaa ja ratsuni hyvää fiilistä kokeilemalla jotain liian vaikeaa. Niinpä päätin että olisi välikäyntien aika ja pyysin Novan siirtymään käyntiin ennen kuin heitin ohjat aivan pitkiksi. Niin minä kuin Novakin olimme hiestä märkiä jo nyt, ja pian totesin että ilma ei ollut aamun ensitunneista ainakaan lämmennyt, niin kovasti kylmä pisteli poskiani ja nostatti höyryä Novan kaulalta - kostea maakin vaikutti vähän kovalta.

Saatuani kävelystä tarpeekseni kokosin taas ohjat ja pyysin orilta koottua ravia. Se tuntui ihastuttavalta ja jos mitään saattoi päätellä kentän ohi kävelleen Emmiinan hoitajan huudahduksesta, se ei näyttänytkään yhtään huonommalta. Pyöriteltyäni oria hetken aikaa kootussa ravissa pyysin siltä lennokasta lisättyä ravia lävistäjällä, enkä joutunut lainkaan pettymään! Uralla kokosin taas ratsuni tiukaksi paketiksi ennen uutta lennokasta lisäyspyrähdystä lävistäjällä.

Vielä muutaman onnistuneen lisäyksen ja kokoamisen jälkeen pysäytin Novan keskelle kentän tallinpuoleista lyhyttä sivua ja pyysin siltä hiljalleen takaosakäännöstä. Kokonaista, täydellisesti onnistunutta käännöstä en vielä odottanutkaan, sillä Novan koulutustaso ei moiseen vielä riitä. Harjoittelimme kuitenkin takaosakäännöstäkin ahkerasti, ennen kuin katsoin hienosti sujuneen harjoituksen riittävän tältä erää. Nostimme huvin vuoksi laukan vielä pari kertaa, ja kyyneleet valuivat silmistäni vauhdikkaan laukan nostattamassa hyytävässä tuulessa.

Kun aloin saada poskieni nipistelystä tarpeekseni siirsin Novan raviin ja annoin ohjien valua hiljalleen aivan pitkiksi. Keventelin reippaan ravin tahdissa satulan naristessa, Novan pärskiessä kaula pitkänä ja iloisen rupattelun kuuluessa tallin suunnalta. Ympärilleni katsellessani ymmärsin hyvin miksi marraskuuta sanotaan kuolleeksi kuukaudeksi: puiden lehdet olivat varisseet alas puista ja pääasiassa jo lakaistu pois vihreydestään huolimatta kuolleelta nurmikolta, tarhat olivat tumman mudan peitossa ja hevoset seisoivat loimitettuina, päät alas painettuina takapuolet kohti järveä josta puhalsi kylmä tuuli liikuttaen vaaleanharmaita pilvimassoja matalalla taivaalla.

Kun Nova ravata lömpsytteli eteenpäin täysin rentona, siirsin sen käyntiin ja kävelimme uraa ympäri kunnes Novan hengitys oli täysin tasaantunut ja itse törötin satulassa jäätymispisteessä. Lopulta laskeudun satulasta vähemmän tyylikkään kankeasti ja jalustimet nostettuani lähdin taluttelemaan treenissä selvästi vähän rauhoittunutta Novaa tallille, jossa riisuin siltä nopeasti varusteet, harjasin sen pikaisesti ja heitin sen niskaan sitten hiki- ja talliloimet.

Jätin orin vielä talliin kuivattelemaan ja totesin ettei minusta jäätyneine sormineni toisen hevosen ratsastajaksi heti perään olisi. Aloin siis lakaista heinäistä tallikäytävää reiluin vedoin lämmettyäkseni, kunnes paikalle ratsastukseni aikana saapunut Elina tuli ehdottamaan kävelylenkkiä nuorten varsojen emien ja varsojen kanssa. Menin siis pyydystämään pari viikkoa sitten varsonutta Luciaa ja uteliasta tammavarsaansa Sirdjaa tarhasta samalla kun Elina kaappasi matkaansa Gildan ja melkein parin kuukauden ikäisen orivarsa Chiggon, joka jo osasikin kulkea riimussa.

Sirdja loikki innokkaana emänsä ja minun ympärillä, ja Chiggo tepasteli rehvakkaasti ja reippaasti emänsä vierellä Elinan talutuksessa ilmeisen ylpeänä pienestä, somasta riimustaan. Kävelimme kohti järven rantaa, mutta ennen rannalle saapumista lähdimme seuraamaan laidunten välistä polkua joka mäenrinteessä katosi sekametsikön suojiin hämärään. Emätammat yrittivät silloin tällöin napsia suuhunsa polunvierustan nuukahtaneita heinätuppoja ja kuusenoksia varsojen kurkkiessa puiden taakse ja loikkiessa riemukkaasti niin polulla kuin metsänkin puolella.

Koko lenkin ajan varsat jaksoivat hullutella ja naurattaa minua ja Elinaa, mutta onnellisesti sujuneen lenkin jälkeen molemmat menivät kyllä suosiolla tarhaan jossa nuokkuivat tyytyväisinä emiensä paksujen heinävatsojen suojissa. Kohta varsat joutuivat kuitenkin havahtumaan, sillä pihalta alkoi aivan yhtäkkiä kuulua ilahtuneita riemunkiljahduksia yhden jos toisenkin suusta: maahan tipahteli suuria, valkoisia haituvia tuulenkin hetkeksi tauottua!

Ensilumi otettiin siis vastaan suurella innolla ja ilolla, ja niin ihmiset, hevoset kuin pihalle kylmään uskaltautuneet koiratkin hyppivät ja loikkivat ympäriinsä, toiset jopa yrittäen metsästää haituvia kielilleen ennen kuin ne ehtivät maahan asti! Iloisissa tunnelmissa sujahtaneen iltapäivän jälkeen sain illalla tallin ovea sulkiessani todeta että maata peitti kaunis, jalkojen alla nariseva untumalumikerros ja ulkolampun valokeilassa näin haituvia laskeutuvat maahan hiljalleen koko ajan lisää ja lisää..